Uuden elämän opettelua.

Päivät olivat kaikki erilaisia ja jokaiseen mahtui uusia opeteltavia asioita.
Kotiin paluun jälkeen kaikki oli vierasta ja outoa.

Siihen surun päivään asti olimme kuitenkin kaikki suunnitelleet juuri tuota pientä syntyvää poikaa varten.
Kaikki mistä olimme siihen saakka puhuneet liittyi jollain tapaa Mörriin ja hänen kanssaan elämiseen.
Kuitenkin kaikki oli nyt poissa ja huomasimme pian että yht äkkiä ei puhuttavaa löytynytkään niin helposti muista asioista.

Ensimmäinen viikko kului nopeasti surun ja tuskan seassa.
Liikuimme paljon ja kävimme kävelyllä nyt useammin.
Meillä kävi iltaisin mieheni perhettä ja tuttaviamme jolloin ei pahimalle surulle ja itkuille ollut tilaa.
Parempi silti niin, heidän kanssaan olessa ymmärsi että elämän on jatkuttava ja tämän kaipauksen kanssa opittava elämään.
Puhuimme paljon Mörristä, tuosta elämämme pahimmasta päivästä ja tulevasta.
Asioiden puhuminen ja käsittely auttoi sen ymmärtämisessä vaikka tälläkin hetkellä tiedän että pahimmat päivät saattavat vielä olla edessä.

Seuraavat viikot kului yhtä nopeasti.
Selvitimme miten tästä eteenpäin asiat hoidetaan ja mitä kaikkea pitää vielä tehdä.
Päätimme hoitaa kaiken mahdollisen itse, tehdä arkun, uurnan ja haudalle ristin.
Emme haluneet hautaustoimiston palveluita ollenkaan koska niin kauan kun vielä pystyimme jotain poikamme vuoksi tekemään, halusimme ne kaikki tehdä itse.

Piti hakea lupa paperit ja soittaa kaikki virastot, hakea isyyslomaa ja ilmoittaa jokapuolelle virallisille tahoille tapahtuneesta.
Asioiden hoito oli raskasta mutta jokaisen puhelun jälkeen jostain tuli tyyni ja hyvä olo, taas askel edempänä.
Ja kun tiesi kuinka paljon tehtävää oli ennen Mörrin viimeistä matkaa hautausmaalle, niin jostain sai voimat kasattua ja päivät kuluivat nopeasti.
Ehkä asioiden hoito ja teko myös oli meille surutyötä jolloin pääsi kuitenkin pahimmasta pakenemaan mutta samaa aikaa ne asiat hyväksymään ja ymmärtämään ettei tämä kaikki ollut vain pahaa unta.

Päivittäin itselleni tuli eteen asioita jotka tuli ulos monin eri muodoin.
Itkuna, vihana, raivona, pettymyksenä, suruna, kaipauksena ja monin muin eri tavoin.

Ensimmäisen kerran kotiin tulon jälkeen kun kävelin koiratarhalle ruoka astian kanssa ja huomasin ettei liitoskipuja ollut niin tuntui pahalta.
Olin jo tottunut miten kävely sattui ja en pystynyt paljoa painoa kantamaan.
Nyt pystyin, ja se tuntui pahalta.

Kun olimme kotoa lähdössä johonkin käymään ja avasin vaatekaapin oven niin olin jo tottunut että ainoa vaatteet jotka vielä mahtuivat olivat aina ensimmäisenä.
Nyt ne samat vaatteet olivat liian isoja ja voisin pitää ihan mitä vaatteitani tahansa.
En halunut niitä vaatteita, minun ei vielä silloin kuuluisi sopia niihin. Minulla kuuluisi olla vielä vauva mahassani ja taistella miksi mikään ei enää päälleni sovi! Nyt ei kuitenkaan enää tarvinut.
En halunnut enää edes avata koko kaappia vaan usein sanoin että haluan polttaa koko kaapin sisällön.

Mahallaan en nukkunut moneen viikkoon koska koin että se oli väärin.
En vain halunnut niitä asioita enää elämääni mitkä todisti vain kaiken olevan totta.
Huomasin että jossain sisälläni halusin vain kieltää kaiken ja palata taakse päin.

Näitä samanlaisia asioita tuli eteeni päivittäin mitkä sai minut suunniltaan ja koin koko tunne skaalan edes takaisin.
Pahin mikä eteeni tuli oli yksinäisyys.
Pelkäsin koska mieheni palaa töihin ja jäisin yksin kotiin.
Mietin koska vanhempi poikani haluaisi mennä isälleen ja hänkin olisi poissa kotoa.
En halunut jäädä edes siksi aikaa kotiin kun mieheni kävi kaupassa vaan lähdin autoon mukaan odottamaan.
Itse en kauppaan pystynyt menemään kun en ollut valmis kohtaamaan ihmisiä, enkä ole siihen valmis vieläkään.

Mietin usein mistä se tyhjä ja yksinäinen olo tuli vaikka ympärilläni oli ihmisiä ja meidän tuttavia.
Nyt tiedän...
Olihan siihen saakka sisälläni ollut pieni ihminen, 33 viikkoa ja 3 päivää kannoin aina mukanani pientä lasta.
Vaikka raskaus aikana olin jo paljon ollut kotona yksin niin kuitenkin minulla oli aina Mörri.
Päivisin juttelin mahalleni, tunnustelin jokaisen liikkeen ja kilpailimme kumpi päättää asennon mikä oli molemmille hyvä.
Nyt se oli poissa.
Olin ihan yksin.
Se valtava tyhjyyden tunne ja yksinäisyys kun alkaa ymmärtämään että en kanna enää lastani ja vaikka kuinka käsi vatsallani odotan niin kukaan ei enää potki takaisin.

Tänä päivänäkin mietin että ymmärränkö jo, en usko että niin vielä täysin on.
Eikä minun vielä kuulukkaan ymmärtää, hyväksyä tai asian kanssa osata elää. Vielä niin vähän aikaa kulunut ja kaikki tavallaan on edelleen harmaan usvan sekaista.

Kuitenkin on hetki kerrallaan otettava kaikki vastaan, opeteltava puhumaan tulevaisuudesta, yritettävä kohdata ihmisiä ja jaksettava päivän arkiset asiat.
Kaikki pitää vain kasata ja rakentaa uusista palikoista uudelleen.

Nyt vain ne palikat ovat erilaisia kuin ennen, osa mustia, rikkinäisiä tai vielä kadoksissa. Mutta ajan kanssa kaikille on löydyttävä se oma paikkansa ja jatkettava matkaa...