Tiedän etten olisi voinut mitään tapahtumaa yhdistää siihen ja eihän kukaan voi elää raskaus aikaa odottaen kuolemaa.
Neuvolassa sanottiin usein kuinka kohdussa vauva olisi turvassa ja pitäisi todella suuri loukkaantuminen tai tapaturma sattua että ulkoisesti se voisi lasta vahingoittaa.
Tuskin kukaan osaa odottaa että siihen asti täysin terveellä lapsella olisi mitään hätää, olihan minut useasti tutkittu ja kokeita otettu.
Kaikki oli aina kunnossa ja paremmin kuin hyvin.
Raskausaikana tiettyjä asioita silti piti varoa ja omaa kehoa kuunnella. Työt jouduin lopettamaan aikaisemmin koska liitoskivut kovenivat ja aiheutti supisteluita. Kotona ollessani en enää pystynyt koiriani lenkittämään tai liikaa niiden kanssa riehumaan. Kaikki oli hiukan rajoitettua mutta kaiken sen ymmärsin ja olin valmiina luopumaan tietyistä asioistani lapsemme vuoksi.
Kaikki vaikutti kaikkeen joten oli pienen vauvan ehdoilla raskaus aika edettävä ettei tulisi mitään ongelmia.
Kuitenkin nyt jälkeenpäin olen miettinyt että onko kuitenkin olemassa jotain mitä me ihmiset emme tiedä.
Onko olemassa jotain niin paljon suurempaa jotka kuolemasta etukäteen tulevat ilmoittamaan.
Raskaus aika oli minulle oudompi kun vanhemman poikani odotusaika.
Usein luin FB:n vauva ryhmistä kuinka äidit hankkivat tavaroita, rakensivat lasten huoneita, valmistautuivat aina vauhdilla uuden vauvan tuloon.
Minulle ei tullut koskaan valtavaa tarvetta hankkia kaikki mahdollinen. Ennemmin välttelin kauppojen vaippa osastoa ja lelu hyllyjä.
Odotin koska minulle tulisi se sama pesän rakennus vimma kuin muille odottaville äideille mutta en sellaista saanut nyt kokea.
Aiemmin kyllä tietyt tarvikkeet hankittiin ja pikkuhiljaa aloin uskaltamaan jo itsekkin vaatteita ostaa.
Nyt myöhemmin jäin miettimään miksi sängyn pinnasuojuksen tekeminen oli minulle niin vaikeaa. Pieni kehto alakerrassa oli valmiina ja yläkerrassa odotti ystävältä lainaan saatu pinnasänky mutta molemmat olivat ilman reunasuojia jotka halusin itse tehdä.
En kuitenkaan saanut koskaan niitä tehtyä.
Joka kerta kun yritin aloittaa niin jostain tuli tunne ettei nyt ole sen aika ja ne sitten ehtisi.
Ystäviltä ja tutuilta olin luvannut mennä katsomaan pieniä vaatteita ja tarpeettomia tavaroita meidän tulevalle Mörrille mutta koskaan en päässyt heille saakka. Joka kerta kun mietin että menisin niin jostain syvältä nousi ahdistus asiasta en pystynyt puhelimeen tarttumaan.
Tiesinkö kuitenkin jossain syvällä sisälläni etten niitä tarvitsisi...?
Ihmis kroppa ja mieli kun ovat sellainen mysteeri mitä moni tutkija tutkii tänä päivänäkin ja emme itsekkään ymmärrä vielä kaikkea.
Oliko tuo ahdistus ja oudot tunteet kehoni tapa yrittää kertoa minulle mitä tulisi tapahtumaan... Vai onko kenties vielä jotain suurempaa mikä sai minut kokemaan nuo oudot tunteet...
Se taitaa olla kysymys mihin en koskaan vastausta saa.
Omien tuntemuksieni lisäksi olen jäänyt miettimään kohdalleni sattuneita tapahtumia raskaus aikana.
Yksi niistä on kesän alussa ikkunan takana kurkisteleva pikkulintu.
Muistan miten huomasin jonkun lentävän ihan ikkunan takana.
Jäin tuota seuraamaan ja lintu tosiaan lensi ihan ikkunamme ohi ja tuli kerta toisensa jälkeen ikkuna laudalle ja katseli suoraan sisään.
Lintua ei haitannut vaikka olin ihan toisella puolella vaan kallisteli päätään ja mieleeni tuli että ketä tuo lintu etsii.
Tämä tapahtui kahdesti samalla viikolla.
En ollut koskaan nähnyt linnun käyttäytyvän noin.
Puhuin asiasta myös Vanhemman poikani mummille ja mietin miksi meillä linnut ovat niin sekaisin.
Muistan liiankin hyvin mitä silloin poikani mummi sanoi:
"Jos näkee oudosti käyttäytyvän linnun niin se tietää kuolemaa"
Samaa aikaa oma mummini oli sairaalassa sydämen takia ja taikauskoisena hiukan tuota lausetta pelästyin. Mietin että toivottavasti kaikki menee mummillani hyvin ja hänet saataisiin kuntoon. Usein jopa pelkäsin pahinta ettei mummini koskaan näkisi Mörriä ja niin paljon toivoin että mummi saadaan parempaan kuntoon.
Silloin en tosin tienyt että se kaikki käy toteen, Mummini ja poikani ei koskaan tulisi tapaamaan ja toisiansa näkemään,tosin kuoleman kohtaisikin oma pieni poikani.
En saanut tuota lintua pois mielestäni ja puhuin siitä myös naapurilleni joka oli huomanut myös miten linnut tosiaan olivat näillä kulmilla hiukan outoja. Lentelivät miten sattuu ja missä sattuu. Autoja ei paljon ne väistelleet ja usein sai jarrutella koska omatunto ei anna ajaa vain päälle.
Paria päivää ennen kun Mörri meiltä pois vietiin olin vanhemman poikani kanssa ruokkimassa alatarhalla koiriamme.
Ihan tarhan edessä olevalla käytävällä oli kuolleena pieni lintu. Ihan samanlainen jonka olin ikkunalla aiemmin nähnyt.
Lintu oli keskellä käytävää ja mietin miksi ja miten se siihen oli joutunut.
Linnussa näkyi että ihan kuin se olisi joutunut jonkun hampaisiin mutta en ymmärtänyt miksi se olisi jätetty juuri siihen kohtaan.
Muutenkaan ei kissat tai muut eläimet tarhan lähelle menneet koska koirani piti kyllä tunkeilijoista huolen.
Nyt kuitenkin siinä ihan aidan vieressä oli tuo kuollut pikku lintu.
Oliko joku tuonut sen siihen minua varten?
Enkö ollut aiemmin lintujen viestiä ymmärtänyt ja joku nyt koitti todella saada minut huomaamaan ettei kaikki olisikaan hyvin...
Voi kumpa olisinkin sen viestin ymmärtänyt, kumpa olisin osanut tämän kaiken yhdistää.
Tiedän, kaikki tämä on luultavasti vain sattumaa ja en saisi ajatella näin.
En kuitenkaan pysty olla miettimättä että entä jos kuitenkin...
Sairaalasta palun jälkeen huomasimme miten joku lintu oli muuttanut navetan seinässä olevan maitolaiturin vanhaan linnun pesään.
Iltaisin kun mieheni kanssa rappusilla istuttiin niin usein tuota ahkeraa pesänrakentajaa seurattiin.
Aloimme jopa hiukan varomaan omia liikkeitämme kun pesän lähellä olimme.
Jopa pääskyt olivat tulleet autokatoksen vanhoihin pesiin munimaan ja uusille poikasille elämää rakentamaan.
Päivien kuluessa saimme huomata maitolaiturin pesästä pienten nokkien heilumista ja seurailimme miten emo ahkerasti niitä hoiti.
Oliko tämä itselleni lohdun hakemista, ehkä olikin.
Ehkä etsin omaa pientä pois lentänyttä poikaani nyt noista syntyneistä poikasista.
Ehkä tässä elämässä onkin sellaisia voimia joita me emme vain huomaa ja osaa tulkita. Ehkä eläimet vaistoavat kuoleman ja yrittävät siitä varoittaa.
Ehkä kaikki on vain minun kuvitelmaa, toivoa siitä että poikani olisi jossain nyt turvassa ja vapaana lentämään taivaan rannan lukemattomia teitä.
Niin tai näin, on ollut lohdullista seurailla ahkeria pesän rakentajia ja lentämään opetteleviä pieni lintuja. Alussa huomasin olevani katkera siitä miten muiden poikaset saavat mahdollisuuden tähän maailmaan tutustua ja pienen palasen elämää osaksi itselleen.
Oma poikani ei sitä saanut, hän ei koskaan nähnyt millainen maailma häntä odotti.
Siivet eivät koskaan häntä tähän maailmaan kantaneet.
Sen sijaan hän sai pienet valkoiset höyhen siivet joilla voisi lentää vain siinä maailmassa mihin elävillä ei ollut mahdollista päästä mukaan.
Pieni enkelipoikani,
käytkö nukkumaan pehmoisten pilvien päälle?
Vedätkö peitoksesi aamun usvaa?
Kun ylös katson, näenkö sinut siellä,
olethan vapaa, etkä tunne meidän tuskaa.
Lämmitteletkö säteissä auringon?
Entä kylvetkö sadepisaroissa?
Tahdon uskoa, on sinun hyvä olla,
vaikka en sua näe, et silti ole poissa.
Lasketko pitkin sateenkaarta?
Kisaatko kanssa tähdenlennon?
Tiedän, enkelit sinusta huolen pitää,
puhallan ilmaan suukon hennon.
Ratsastatko villejä aaltoja pitkin?
Leikitkö seassa puuskaisen tuulen?
"Joskus me vielä kohdataan, äiti",
kun kuiskaat, sen rakkaani, kuulen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti