Oli aika jatkaa matkaa.

Kun hautajaiset olivat ohitse, uurna käyty läheisten kanssa laskemassa ja hautaristi paikallaan, alkoi hiljaisuus, syvä äänetön hiljaisuus.
Kaikki voitava oli tehty, hautakiveä emme vielä ole valinneet mutta sen ehtisi kyllä kun sen aika olisi.

Tähän asti oli joka päivälle ollut jotain mitä pitäisi tehdä, minne pitäisi mennä ja asioita jotka pitäisi hoitaa.
Nyt kaikki oli tältä osin tehty ja hoidettu.

Entäs nyt?
Mitä tästä eteenpäin?

Huomasin että pelkäsin pysähtyä ja antaa tilaa ajatuksille.
Pelkäsin hetkeä kun matkani alkaisi sinne minne muut eivät yltäisi.
Matkaa omaan suruuni.

Vaikka suru oli ollut tähänkin asti kokoajan läsnä, osasin sen siirtää sivummalle.
Mietin muiden surua ja jaksamista enemmän kuin omaani.
Paluu 11.6 päivään ja sen jälkeisiin tapahtumiin onnistui vain
kun purin hammasta ja puhuin tapahtuneesta kuin lukisin sen lehdestä.
Osasin jotenkin tätä odottaa, olinhan äitini kuollessa 2001 toiminut ihan samoin.
Käsittelin asiaa kuin se olisi tapahtunut jollekkin toiselle tai josta olisin lehdestä lukenut.

Tähän asti oli ollut niin paljon asioita hoidettavana ettei minulla ollut varaa vajota syvemmälle. Jokaisesta päivästä piti vain selviytyä ja silloin osasin siirtää ajatukseni sivuun omasta itsestäni.
Ikävä,kaipaus, ahdistus ja suru kulki kokoajan mukanani ja toisinaan tunsin kuinka ne sisälläni viilsivät mutta vielä ei ollut aika mennä niiden mukana.

Nyt kuitenkin piti jatkaa matkaa.

On päiviä jolloin kaikki tuntuu helpommalta, joka asia ei itketä ja pystyn nauramaan vapaasti tuntematta syyllisyyttä. Päiviä jolloin tiedän että tekeminen ei lopu.

Mutta on päiviä jolloin jo herätessäni pelkään jos ei olekkaan mitään tehtävää. Joudunko istumaan paikallani ja palaamaan niihin hetkiin jotka murskasi kaiken ja vei poikani pois.

Joudunko oikeasti kohtaamaan kaiken taas silmästä silmään.

Se hetki tulee kyllä mutta en siihen vielä ole valmis.
Se hetki pelottaa kun tämän kaiken todella ymmärrän ja joudun sen hyväksymään.
Siihen asti etenen vain pala kerrallaan, juuri sen verran mihin olen valmis.

Tämän blogin kirjoittamisen olen huomannut auttavan itseäni monenkin asian suhteen. Joudun itsekkin miettimään asiat uudelleen ja useat asiat näkemään toisesta kulmasta.
Saan purkaa tänne ajatuksiani ja mietteitäni ilman että vedän ketään mukanani samaan suruun mitä itse vielä niin pelkään.
Tästä blogista toivottavasti on apua ja tukea myös saman kokeneille yhtä paljon kuin minulle on ollut apua muiden blogeista ja kirjoituksista. Silti samalla toivon ettei kenenkään tarvitsisi enää tätä samaa kokea.
Ehkä tämä helpottaa myös ihmisiä jotka minut tuntevat ja sattuvat tämän lukemaan, ymmärtämään mitä elämässäni koen ja oikeasti olen.
Aina ei löydy sanoja kasvotusten ja toisinaan ei edes niitä halua etsiä, täältä ne silti aina löytyvät.

Tästä blogista tulee osa minun matkaani, matkaa jota pelkään mutta jonka tiedän joutuvani kohtaamaan.

Ja vaikkei tämä blogi alkanutkaan sanoilla:
 "olipa kerran..."
niin enemmän kuin mitään toivon että joskus tämä päättyy sanoihin :
"ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka"