Ihmiset surun vierellä.

Tässä kaikien kaaoksen keskellä olen miettinyt ihmisiä meidän ympärillä.
Niitä joiden kanssa on paljon tekemisissä ja niitä jotka ovat hiukan taaempana.

Eräs sanoi minulle joku aika sitten kun hänen ystävälleen oli käynyt samoin kun meille että
" Ystävänä on ollut riipaisevaa seurata kaikkea koettua"

Itse olen aina ollut hiukan etäinen ihminen, sellainen johon ei ole ihan helpoin tutustua.
Minua ei näy seurapiirien keskellä tai aina mukana menossa.
Karusti jos itseäni kuvailisin niin en vain ole kovin ihmisystävällinen yksilö.

Lähellä pidän vain tärkeimmät ihmiset ja ne joihin voin luottaa joka tilanteessa, niin hyvässä kuin pahassakin.

Mörrin kuoleman jälkeen olen usein miettinyt onko näin parempi vai olisiko parempi jos ympärilläni olisi enemmän ihmisiä.
Vetäisinkö ihmiset mukaan syvälle suruuni?Sinne missä en itsekkään ole käynyt vielä...
Kokisinko itseni ulkopuoliseksi jos ihmisiä kaikkoaisi ympäriltäni? Pelkäisivätkö he minun sortuvan...
Jaksaisinko useamman ihmisen ympärillä käsitellä tätä kaikkea?

Vai tuntisinko itseni entistä tärkeämmäksi?
Olisiko luonani joka tunti joku ihmisistä, enkä olisi yksin?

Kysymyksiä joihin en tiedä vastausta mutta sen tiedän, juuri näin on hyvä ja se riittää.

Kun ahdistus vyöryää ylitseni ja oloni on kuristavan tukala, voin soittaa ystävälleni ja pelkäämättä puheenaiheen vaihtoa kertoa kaiken mikä on vikana.
Voin parempina päivinä vain käydä kahvilla ja olla juuri niinkuin olen. Olenhan edelleen se sama ihminen kun aiemminkin.

Olen miettinyt itsekseni myös että muuttuuko meistä ihmisiä jotka paikalle tultaessa tuovat surun mukanaan?
Onko meidän seurassa ulkopuolisempien vaikea olla kun pelkäävät että puhumme asiasta?
Kumpa näin ei koskaan kävisi.
Me kuitenkin olemme edelleen ihan sama perhe kun aiemminkin.

Olen huomanut ihmisistä jotka olen tämän surun aikana kohdannut että jotkut ovat hyvin vaivaantuneita, ja varmasti niin onkin. Ei tällaisille ole sanoja millä voisit toista lohduttaa kun tosiasia on ettei mikään lohduta.
Toiset vaihtavat äkkiä puheenaiheen toiseen ihan kuin pelkäisi että romahdan itkuun tai kylvisin kuolemaa ympärilleni.
Tavallaan ymmärrän niitäkin ihmisiä, onhan aihe raskas, täynnä surua ja tuskaa. Kuitenkin tuolloin kurja tunne saapuu sillä hetkellä kun ymmärrän että Mörristä puhuminen on nyt vaihtunut kahvi kekseihin tai pyykinpesuun.

Mörri on minulle minun lapseni, minun paljon odotettu poikani. Minulle se pikku ukkeli on edelleen se sama vatsassa riehuva päättäväinen poika. Nyt vain täältä poissa mutta edelleen sydämessäni ja aina tulee olemaan osa elämääni.
Ne jotka eivät sitä käsitä tai kestä niin eivät ole sen arvoisia ystäviä.
En itse ikinä ystävilleni sanoisi että juuri nyt en halua kuunnella mitä heidän lapsilleen kuuluu tai mitä heidän elämässä tapahtuu.
Ne ovat ystävieni rakkaita lapsia ja mielelläni kuuntelen mitä kaikkea he ovat suunnitelleet tai tehneet.
Mörri on minulle lapsi siinä missä ystävällenikin hänen lapsensa.
Itse en enää tulevaa voi suunnitella tai retkiä toteuttaa Mörrin kanssa mutta toisinaan mielelläni puhun menneistä muistoista ja siitä hetkestä minkä sain poikani kanssa viettää.

Aidot ystävät ja läheiset ovat korvaamattomia tämän matkan varrella.
En voi nähdä heidän puoleltaan surun aiheuttamaa tuskaa mutta omalta puoleltani heidän olemassa olo on ollut korvaamatonta ja etistäkin arvokkaampaa.

Jos surevan vanhemman tie sortuu niin heidän tie ottaa vastaan.
Joskus jopa voi hypätä ystävän tielle hetkeksi kun oma on liian raskas.

Tiedän ettei ystävän rooli ole varmasti helpoin tällaisina hetkinä ja heillä varmasti ajatukset usein meidän luona käy.

On kuitenkin tosiasia ettei meidän surua voi poistaa, ei ole olemassa sanoja jotka auttaa tai lohdutaa.
Se että on vierellä riittää, joskus pelkkä halaus tai käsi olkapäällä on se kaikki mitä tarvitsemme, ei enempää.

Kiitos teille, oikeille ystäville ja läheisille <3

Yhdessä vahvempia <3