Sinä päivänä alkoi minun matka roolissa jota en kenellekkään toivo, kukaan ei sitä halua ja vain harvat siihen valitaan.
Tuona päivänä sain kuulla pienen poikani matkan tässä elämässä päättyneen.
Matka joka oli kestänyt 33+3 rv, ja kaiken piti olla hyvin.
Koti joka oli valmiina ottamaan uuden ihmisen vastaan ja ihmiset jotka odotti pientä lasta elämäänsä ovat nyt hiljentyneet ja sanattoman surun vallassa.
Tarinani päivästä jolloin minusta tuli enkelin äiti...
n.klo: 03.00 heräsin enkä enää saanut nukutuksi joten päätin mennä alakertaan etten pyöriessäni herättäisi miestä tai vanhempaa poikaani.
Kävin juomassa ja menin sohvalle jos vaikka saisin vielä nukuttua.
Uni ei kuitenkaan tullut vaan olo oli kovin levoton, meidän tarkoitus oli mennä hankkimaan seuraavana päivänä kaikki loput tavarat uutta vauvaa varten.
Vielä puuttui rasvat, vaipat, harsot ja kaikki pienet käytännön tavarat.
Kävelin tulevan vauvamme, Mörrin huoneeseen ja katselin mitä kaikkea vielä puuttui.
Siellä oli jo rattaat, pieni kehto jonka olin tehnyt, kaappi jossa oli kaikki pienet vaatteet ja nurkassa tyhjennetty äitiyslaatikko.
Istuin hiljaa ja katselin, en kuitenkaan saanut selvää listaa mieleeni vaan päätin siirtyä olohuoneen sohvalle etsimään netistä listaa mitä muut olivat hankkineet.
Yhtäkkiä jostain tuli ahdistava tunne ja ihan kuin kuristuisin, kaikki selaaminen tuntui turhalta ja oudon pahalta. Suljin puhelimeni ja ajattelin että kyllä sitten kaupassa kaikki selviää mitä hankitaan.
Yritin saada unta uudestaan mutta tajusin että jotain oli nyt oudosti. Nousin sohvalla istumaan ja tunsin kuinka vatsani oli painava ja ihan erilainen kuin aikaisemmin.
Sitten jäin miettimään koska olin tuntenut liikkeitä viimeksi, ja paniikki hiipi hiljaa kun en saanut mieleeni mitään varmaa ajan kohtaa.
Edellis iltana oli pessyt isäni mattoja ja koko ilta oli aika vauhdikas joten en ollut varma liikkuiko Mörri kuinka paljon silloin.
Normaalisti tunsin aina liikkeet herätessäni ja meno oli toisinaan hyvinkin vauhdikasta.
Nyt kuitenkin vatsani oli ihan hiljainen, yritin varovasti herätellä ja painella Mörriä. Kävin juomassa mehua, söin suklaata ja odotin kyljelläni kelloa katsellen koska tunnen liikkeet.
Ihan hiljaista, ei liikkeitä, ei mitään...
Soitin sairaalaan n.klo:05.30 ja kerroin huolestani.
Sairaalasta pyydettiin tulemaan tarkistukseen mutta ei kuulemma kannata hätääntyä koska joskus vauvat nukkuivat hyvin sikeästikkin.
Herätin mieheni ja kerroin lähteväni tarkistukseen sairaalaan. Mieheni oli lähtemässä mukaani mutta pyysin jäämään kotiin vanhemman poikani kanssa kun tuskin mitään hätää oli ja kello oli niin vähän vasta.
En halunut vielä poikaani herättää joten koin sen kaikille helpommaksi kun itse vain käyn tarkistuksessa ja palaan kotiin.
Saavuttuani Hämeenlinnan sairaalan parkki paikalle olin jo kovin levoton.
Matkalla olin varma että jonkin liikkeen tunsin mutta se oli kovin vaimea, ihan kuin Mörri olisi vain kääntynyt.
Ajattelin että taas yksi turha reissu ja hoitajat varmasti ei pidä minunlaisista panikoivista äideistä jotka turhaan ravaavat tarkistuksessa. Tosin tämä oli ensimmäinen kertani kun itse tarkistusta pyysin.
Soitin ovi summeria ja hoitaja tuli ovelle vastaan.
Kerroin soittaneeni aiemmin ja hän ohjasi minut suoraan sydän äänten kuunteluun.
Kävin sängylle kyljelleni ja hän laittoi hihnan vatsani ympäri.
Vieressäni oli ison kokoinen laite jonka hän laittoi päälle ja alkoi etsimän sydän ääniä.
Hetken etsittyään hoitaja kysyi osaanko sanoa miten päin vauvani olisi, enkä osanut juuri silloin sanoa.
Hän etsi taas hetken ja sääteli laitettaan.
Kuulin sykkeen ääniä, tosin hitaampia kuin ennen. Huolestuin että onko kaikki kuitenkaan hyvin. Hoitajan ilme oli vakava ja hengitykseni kiihtyi kun mietin mikä voi olla vikana. Kuuntelin miten sykkeen ääni koveni ja löi paljon tiuhemmin. Hetken jo ajattelin että miksi ei hoitaja anna olla laitteen paikallaan silloin kun äänet kuuluivat mutta ymärsin pian että ne olivatkin oman sydämeni äänet.
Hoitaja lopetti etsinnän ja sanoi pyytävänsä lääkärin paikalle koska ei saanut selviä ääniä kuulumaan. Hätäännyin, panikoin ja tunsin miten kohta tukehdun. Yritin kysyä miksi ei sykkeitä kuulunut ja onko usein ettei laitteet toimi mutta hoitaja ei vastannut vaan pyysi hetken odottamaan.
Samalla jo lääkäri saapui ja pyysi minua siirtymään huoneeseen missä minut ultrattaisiin.
Nousin penkille ja lääkäri avasi laitteet.
Edessäni oli pieni näyttö mikä oli vielä aivan musta.
Lääkäri aloitti ultrauksen ja näyttöön ilmestyi poikani ääriviivat.
Lääkäri liikutti laitetta ja vaikka näin poikani mahassani niin oli se ihan paikallaan ja kaikki oli jotenkin niin mustaa...
Hetken tutkittuaan lääkäri lopetti ja laittoi ultra laitteen pois ja siirtyi ihan viereeni.
" Maaret, olen niin pahoillani. Vauvan sydän on pysähtynyt"
Ei,ei,ei vaan voi olla...
Oliko laitteet kunnossa kuitenkaan, osasiko lääkäri katsoa oikein, jos kyseessä olikin erehdys...
Räjähdin itkuun ja vapisin, kyyneleet valuivat pitkin kasvojani, kädet peittivät silmäni ja tunsin kuinka kaikki vaan loppui.
En tienyt mitä sanoa, kysyä, tai puhua. Menin totaaliseen hysteriaan ja nousin istumaan.
Hoitaja pahoitteli ja kaikki olivat ihan hiljaa.
Lääkäri kertoi että joskus vaan näin käy ja syytä ei aina vaan ole olemassa.
Mietin mitä olin tehnyt väärin, olinko kuitenkin liikkunut liikaa, olinko tehnyt jotain mikä kaiken aiheutti ja voinko enää pelastaa millään lastani....
Ei, mitään ei ollut enää tehtävissä vaan kaikki oli nyt loppunut.
Hoitaja kysyi olinko yksin ja missä mieheni oli?
Lääkäri sanoi että en saisi lähteä enää kotiin vaan minun pitäisi soittaa miehelleni ja pyytää hänet paikalle että voimme puhua jatkosta.
Mistä jatkosta? ei ollut enää mitään mitä puhua, jatkaa tai suunnitella....
Lääkäri selvitti että minulle itselleni on vaarallista lähteä pois tai pitkittää synnytystä vaan se tulisi käynnistää mahdollisimman pian.
Hengitin syvään ja yritin rauhoitella itseäni, en osanut enää vastata heidän kysymyksiin vaan halusin pois.
Halusin ulos sairaalasta ja kaikesta tästä. Halusin takaisin kotiin missä kaikki oli vielä hyvin.
Tiesin etten kuitenkaan voinut lähteä vaan oli minun soitettava miehelleni ja pyydettävä tulemaan sairaalaan.
Lähdin ulos ja vapisin. Tuntui kuinka joka askeleella jalat pettäisivät altani ja kuinka kaikki oli ihan sumeaa.
Kävelin takaisin autolle ja istuin hetken.
Mietin miten tällaisen voi edes kertoa. Entä vanhempi poikani, kuinka voin kertoa 10vuotiaalle ettei pikkuveli koskaan tulekkaan kotiin.
Pikkuveli jota hän innolla odotti on nyt kuollut.
Tärisevin käsin tartuin puhelimeeni ja soitin.
Mieheni vastasi ja en tienyt miten aloittaa.
Muistan kuinka kuulin kerrottuani että Mörri oli kuollut ja sydän ei enää lyönyt miten mieheni räjähti itkuun
"ei ei ei voi olla, ei saa olla..."
Tunsin miten sisälläni kulki viiltävä kipu ja ahdistus.
Yritin rauhoitella miestäni ja olin niin pahoillani...
Ihan kun olisin vienyt häneltä pois kaiken sen mitä yhdessä odotimme ja kaiken mitä pienen Mörrin ympärille olimme rakentaneet.
Pyysin miestäni saapumaan sairaalaan ja viemään poikani mummolaan, mutta ettei vielä kertoisi enempää.
En vaan tienyt miten tällaista voisi toiselle lapselle kertoa.
Puhelu loppui ja jäin autoon istumaan syvän hiljaisuuden kanssa...
Tiesin että minun pitäisi pian palata takaisin sisälle sairaalaan mutta ennen sitä halusin vielä soittaa poikani mummolle.
Puhelu oli täynnä tuskaa ja ahdistusta. miljoonia kyyneleitä ja olo jolle ei vaan löydy sanoja.
Sovimme että poikani mummo kertoisi asiasta kun pääsee töistä lähtemään takaisin poikani luo.
Ja ettei poikani olisi yksin kun kuulee.
Soitin vielä isälleni, veljelleni sekä rakkaalle serkulleni joka oli minulle ollut tärkeä tuki koko raskaus ajan.
Jokainen puhelu oli yhtä vaikea ja täynnä surua.
Siirryin autolta takaisin sisälle sairaalaan ja minut vietiin synnytys huoneeseen odottamaan miestäni.
Hoitajat kävivät kertomassa kuinka tästä eteenpäin ja mitä kaikkea vielä tapahtuisi.
Kaikkea en edes muista mitä minulle kerrottiin ja vaikka kuinka kuuntelin en vaan kuullut...
Ihan kuin olisin ollut paksun lasisermin takana josta ei kuule läpi, olin yhtäkkiä ihan yksin ja päässäni vain kysymys "miksi?"
Kun mieheni saapui sairaalaan ja tuli ovesta sisään huoneeseen missä olin, muistan kuinka halasimme ihan hiljaa ja silloin ei ollut sanoja.
Oli vain kyyneleet ja yhteinen suru.
Kerroin kuinka kaikki oli aamusta edennyt ja mitä minulle oli sanottu. Näin miten mieheni valtasi suru ja tuska. Miten voisin saada siitä osan edes pois, miten voisin lohduttaa kun en tiennyt itsekkään mitä sanoa enempää tai millä saisi kaiken vaan pois.
Päivä kului eteenpäin sairaalassa ja synnytystä käynnistettiin. Meille kerrottiin tulevasta ja kuinka saisimme viettää aikaa poikamme kanssa kun hän syntyisi.
Saisimme hakea omat vaatteet vauvan päälle ja saisimme pitää sylissä.
Sillä hetkellä ajatus oli kamala, miksi hakisimme vaatteita kuolleelle lapsellemme ja leikkisimme että hän olisi elossa. Miksi pitää sylissä lasta jota ei koskaan saada kotiin. En tiennyt olinko valmis edes katsomaan saatikka koskemaan.
Aikaa kului ja ajatukset muuttuivat...
Vaikka pelkäsin synnytys hetkeä enemmän kuin ikinä mitään niin odotin että kaikki olisi jo ohi.
Synnytys ei käynnistynyt heti vaan aikaa meni ja jokainen minuutti tuntui tunnilta.
Mutta onneksi oli aikaa, ymmärsin että vaikka poikamme olisikin kuollut, oli hän meidän pieni poika.
Mieheni kävi päivällä kotona hoitamassa meidän koirat ja hakemassa pienimmät vaatteet mitä Mörrin kaapista vain löytyi.
Olihan ne vaatteet juuri Mörrille hankittu ja hänelle kuului.
Jäimme sairaalaan yöksi odottamaan synnytystä, kävelimme paljon ulkona ja istuimme yhdessä puhumassa.
Ehdimme miettimään ja puhumaan paljon kaikesta, niin menneestä kuin tulevastakin. Yöllä kävin yksin kävelemässä sairaalan pihalla ja mietin miksi juuri minä joudun täällä olemaan.
Päivän aikana oli odotus tilassa paljon odottavia äitejä, sairaalaan tutustuvia vanhempia ja käytävällä leikkiviä lapsia.
Heidän ohi kävellessäni usein mietin miten olen niiden puolesta onnellinen joiden sisällä on kaikki hyvin. Näkivätköhän he kasvoistani jotka olivat itkusta ja surusta väsyneet ettei meidän vauvalla ollut kaikki hyvin...
Välttelin silti katseita ja yritin olla normaalisti.
Seuraavana aamuna 12.6 alkoi synnytys joka eteni vauhdilla.
Ennen klo:10:tä oli saapunut tähän maailmaan 47cm ja 2220g kokoinen pieni poika.
Kätilö kääri Mörrin kapaloon ja antoi syliini. Pelkäsin niin paljon katsoa. Siinä se oli, pieni täydellinen maailman suloisin vauva.
Nenä ihan kuin veljellään, huulet juuri samanlaiset kuin minulla ja isänsä silmät.
Pieni poika jolle maailma olisi ollut avoin ja kaikki valmiina.
Rakastavat ihmiset ympärillä ja tulevaisuus turvattuna.
Mutta kaikki oli poissa...Meidän pieni enkeli ei sitä kaikkea näkisi, ei tuntisi koskaan kosketustani eikä koskaan silmillään meitä katselisi. Me saimme enkeliämme katsella, koskea, halata, pientä poskea silittää ja kertoa miten rakas se meille oli.
Silti vaikka tiesin ettei Mörri silmiään avaisi eikä pienet keuhkot ilmalla täyttyisi, odotin... Odotin sitä pienen vauvan itkua, käsien hapuilua, pienten silmien kurkistusta tähän maailmaan minne Mörrin olisi kuulunut päästä.
Sitä vaan ei tapahtunut...
Kaikki oli poissa, enää ei ollut kiire minekkään ja aika oli pysähtynyt.
Koko elämä oli pysähtynyt...
Ja niin alkoi minun matkani pienen enkelin äitinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti