Sairaalasta lähtö oli vaikeaa.
Toisaalta sieltä halusi pian pois, mutta jäisihän sinne pieni enkeli poikamme ilman meitä.
Aiemmin olimme sairaalasta ollut yhteydessä vanhempaan poikaani joka halusi tulla kansamme jo kotiin.
Mörrin kuolemasta oli mummi jo kertonut edellis iltana ja sain kuulla miten romahdus ja itku olivat illan täyttäneet.
Kysyin tuona iltana soittaessani ja poikani vointia kysellessä että haluaako hän jutella kanssani, mutta ei hän itkultaan siihen pystynyt.
Mieheltäni hän oli vointiani kysellyt mutta ymmärsin miten vaikeaa olisi minun kanssa sillä hetkellä puhua.
Päivällä kun olimme vielä sairaalassa, poikani soitti mieheni puhelimeen hänen ollessaan ulkona.
Katsoin soivaa puhelinta ja mietin vastaisinko...
Halusin kuitenkin vastata ja kuulla edes poikani äänen.
Vastatessani poikani pelästyi kun ei osanut odottaa minun vastaavan.
"äiti, missä olet?"
"Olen viellä sairaalassa mutta pian päästään lähtemään kotiin" vastasin.
Kysyin haluaako poikani tulla jo kotiin mukaan vai haluaisiko hän jäädä mummille.
"Haluan tulla takaisin kotiin" hän vastasi ja vaikka se itseäni saattoikin pelottaa, tiesin että yhdessä olemme vahvempia ja tästäkin päivästä selvittäisiin.
Matkalla kun ajoimme kotiin päin, puhuimme hyvin avoimesti Mörrin kuolemasta ja kerroimme ettei surua tarvitse pelätä.
Puhuimme pojalleni että kaikki tunteet,itkut, mielialat ja surut saa nyt tulla omalla painollaan ja yhdessä ne kohdataan.
Poikani tuntui ymmärtävän ja niin pääsimme pian koti pihaan.
Koti pihassa minut valtasi pelko ja ahdistus.
Olin tullut kotiin mutta tyhjän sylin kera.
Olin juuri jättänyt pienen Mörri vauvan sairaalaan jonka kuuluisi olla kanssani kotona.
Kävellessäni koti ovelle kaikki vaan tuntui niin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta.
Ei kenenkään äidin kuuluisi kokea tällaista.
Takana pitkä yhteinen taival pieni vauva mahassani ja koko tulevaisuus suunniteltu hänen mukaan oli juuri sortunut.
Tiesin että minun piti koota itseni ja viimeisetkin voimani kerätä että saisin edes oven avattua.
Yllätyksekseni niin siinä kävikin, avasin oven ihan niinkuin aina.
Astuin sisälle, hain koirien ruoka-astian ja hoidin koirat heti.
Elämän oli jatkuttava, eikä minulla ollut sillä hetkellä varaa sortua suruuni vaan oli arki asiat hoidettava.
Esimmäinen päivä kului harmaan usvan seassa ja kaikki oli vielä niin uutta.
Mieheni vanhemmat ja sisko tulivat myös käymään illalla ja hyvä niin.
Ilman heitä olisin varmasti murtunut monin verroin enemmän mutta ihmisten läsnäolo sai väkisinkin jatkamaan ja ensimmäisen päivän kestämään.
Mieheni sisko jaksoi poikani kanssa touhuta ja päivä kuluikin pian pihalla ollessamme.
Mietin useasti vanhemman poikani surua, ja millaista se olisi.
Olihan hän juuri menettänyt pikku-veljen jota niin kovin kotiin odotti.
Olin sairaalassa jo saanut useita vihkoja ja kansioita luettavaksi missä kerrottiin surusta ja kuinka suru voi sisaruksiin vaikuttaa.
Hänen takiaan tuli kaikki voiman rippeetkin kerättyä koska en halunut että hän kokee milläänlailla itseään vähemmän tärkeäksi kaiken surun keskellä.
Poikani suru on esiintynyt monin eri tavoin.
Tuona ensimmäisenä päivänä hän selvästi oli todella vilkas ja kokoajan touhuamassa. Hänestä huomasi miten hän yritti kaikin keinoin meitä piristää ja kyseli usein kuinka voimme.
Se ei silti saanut mennä niin, ei lapsen kuulu huolehtia aikuisista vaan juuri toisinpäin.
Pian kuitenkin ymmärsin että oli se hänelle sillä hetkellä helpoin tie surun kanssa. Olla tukena ja turvana meille.
Yhdessä vahvempia...
Vanhempaa poikaani jo kuitenkin sairaalassa mietin, miten tätä surua käsittelisi, kuinka sen kotona kohtaisi.
Päätimme kuitenkin ettei itkua piiloteta, tunteita tukahduteta eikä mitään toisiltamme salata. Surraan kaikki omaan tahtiin ja juuri niinkuin se suru sillä hetkellä esiin tulee.
Ensimmäinen päivä ja sen pelot tulivat ja menivät. Niin monia asioita kun pelkäsinkin.
Mörrin sänky, vaatteet, tavarat, vaunut ja kaikki jotka lasta kotiin odottivat. Joka kerta tunsin miten tukehdun kun noita asioita vastaan ja eteeni tuli.
Mitä yllättävämpiäkin hankintoja jotka olivat levittäytyneet pikkuhiljaa ympäri kotiamme.
Joka ikinen niistä sai aina jalat altani ja silmät kyyneliin.
Päätin kuitenkin ettei ollut aika vielä niitä poistaa, vaan tottua näkemään nekin uudella tavalla vaikka se kuinka sattuisi.
Ensimmäinen yö pelotti vaikkakin olin niin lopen uupunut että kun sänkyyn viimein illalla pääsin niin nukahdin.
En vielä ymmärtänyt miten vaikeita asioita tulisin kohtaamaan tämän matkani varrella...
Hetki kerrallaan ja vaikka koti olikin tyhjä ja surusta hiljainen, oli se meidän koti, minun, mieheni, vanhemman poikani ja pienen enkeli poikamme...
Meidän perheen koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti