Ihmiset surun vierellä.

Tässä kaikien kaaoksen keskellä olen miettinyt ihmisiä meidän ympärillä.
Niitä joiden kanssa on paljon tekemisissä ja niitä jotka ovat hiukan taaempana.

Eräs sanoi minulle joku aika sitten kun hänen ystävälleen oli käynyt samoin kun meille että
" Ystävänä on ollut riipaisevaa seurata kaikkea koettua"

Itse olen aina ollut hiukan etäinen ihminen, sellainen johon ei ole ihan helpoin tutustua.
Minua ei näy seurapiirien keskellä tai aina mukana menossa.
Karusti jos itseäni kuvailisin niin en vain ole kovin ihmisystävällinen yksilö.

Lähellä pidän vain tärkeimmät ihmiset ja ne joihin voin luottaa joka tilanteessa, niin hyvässä kuin pahassakin.

Mörrin kuoleman jälkeen olen usein miettinyt onko näin parempi vai olisiko parempi jos ympärilläni olisi enemmän ihmisiä.
Vetäisinkö ihmiset mukaan syvälle suruuni?Sinne missä en itsekkään ole käynyt vielä...
Kokisinko itseni ulkopuoliseksi jos ihmisiä kaikkoaisi ympäriltäni? Pelkäisivätkö he minun sortuvan...
Jaksaisinko useamman ihmisen ympärillä käsitellä tätä kaikkea?

Vai tuntisinko itseni entistä tärkeämmäksi?
Olisiko luonani joka tunti joku ihmisistä, enkä olisi yksin?

Kysymyksiä joihin en tiedä vastausta mutta sen tiedän, juuri näin on hyvä ja se riittää.

Kun ahdistus vyöryää ylitseni ja oloni on kuristavan tukala, voin soittaa ystävälleni ja pelkäämättä puheenaiheen vaihtoa kertoa kaiken mikä on vikana.
Voin parempina päivinä vain käydä kahvilla ja olla juuri niinkuin olen. Olenhan edelleen se sama ihminen kun aiemminkin.

Olen miettinyt itsekseni myös että muuttuuko meistä ihmisiä jotka paikalle tultaessa tuovat surun mukanaan?
Onko meidän seurassa ulkopuolisempien vaikea olla kun pelkäävät että puhumme asiasta?
Kumpa näin ei koskaan kävisi.
Me kuitenkin olemme edelleen ihan sama perhe kun aiemminkin.

Olen huomanut ihmisistä jotka olen tämän surun aikana kohdannut että jotkut ovat hyvin vaivaantuneita, ja varmasti niin onkin. Ei tällaisille ole sanoja millä voisit toista lohduttaa kun tosiasia on ettei mikään lohduta.
Toiset vaihtavat äkkiä puheenaiheen toiseen ihan kuin pelkäisi että romahdan itkuun tai kylvisin kuolemaa ympärilleni.
Tavallaan ymmärrän niitäkin ihmisiä, onhan aihe raskas, täynnä surua ja tuskaa. Kuitenkin tuolloin kurja tunne saapuu sillä hetkellä kun ymmärrän että Mörristä puhuminen on nyt vaihtunut kahvi kekseihin tai pyykinpesuun.

Mörri on minulle minun lapseni, minun paljon odotettu poikani. Minulle se pikku ukkeli on edelleen se sama vatsassa riehuva päättäväinen poika. Nyt vain täältä poissa mutta edelleen sydämessäni ja aina tulee olemaan osa elämääni.
Ne jotka eivät sitä käsitä tai kestä niin eivät ole sen arvoisia ystäviä.
En itse ikinä ystävilleni sanoisi että juuri nyt en halua kuunnella mitä heidän lapsilleen kuuluu tai mitä heidän elämässä tapahtuu.
Ne ovat ystävieni rakkaita lapsia ja mielelläni kuuntelen mitä kaikkea he ovat suunnitelleet tai tehneet.
Mörri on minulle lapsi siinä missä ystävällenikin hänen lapsensa.
Itse en enää tulevaa voi suunnitella tai retkiä toteuttaa Mörrin kanssa mutta toisinaan mielelläni puhun menneistä muistoista ja siitä hetkestä minkä sain poikani kanssa viettää.

Aidot ystävät ja läheiset ovat korvaamattomia tämän matkan varrella.
En voi nähdä heidän puoleltaan surun aiheuttamaa tuskaa mutta omalta puoleltani heidän olemassa olo on ollut korvaamatonta ja etistäkin arvokkaampaa.

Jos surevan vanhemman tie sortuu niin heidän tie ottaa vastaan.
Joskus jopa voi hypätä ystävän tielle hetkeksi kun oma on liian raskas.

Tiedän ettei ystävän rooli ole varmasti helpoin tällaisina hetkinä ja heillä varmasti ajatukset usein meidän luona käy.

On kuitenkin tosiasia ettei meidän surua voi poistaa, ei ole olemassa sanoja jotka auttaa tai lohdutaa.
Se että on vierellä riittää, joskus pelkkä halaus tai käsi olkapäällä on se kaikki mitä tarvitsemme, ei enempää.

Kiitos teille, oikeille ystäville ja läheisille <3

Yhdessä vahvempia <3

Enteet...

Kaiken tämän keskellä olen usein miettinyt olisinko mitenkään voinut tapahtunutta estää tai ennalta aavistaa.

Tiedän etten olisi voinut mitään tapahtumaa yhdistää siihen ja eihän kukaan voi elää raskaus aikaa odottaen kuolemaa.

Neuvolassa sanottiin usein kuinka kohdussa vauva olisi turvassa ja pitäisi todella suuri loukkaantuminen tai tapaturma sattua että ulkoisesti se voisi lasta vahingoittaa.

Tuskin kukaan osaa odottaa että siihen asti täysin terveellä lapsella olisi mitään hätää, olihan minut useasti tutkittu ja kokeita otettu.
Kaikki oli aina kunnossa ja paremmin kuin hyvin.

Raskausaikana tiettyjä asioita silti piti varoa ja omaa kehoa kuunnella. Työt jouduin lopettamaan aikaisemmin koska liitoskivut kovenivat ja aiheutti supisteluita. Kotona ollessani en enää pystynyt koiriani lenkittämään tai liikaa niiden kanssa riehumaan. Kaikki oli hiukan rajoitettua mutta kaiken sen ymmärsin ja olin valmiina luopumaan tietyistä asioistani lapsemme vuoksi.

Kaikki vaikutti kaikkeen joten oli pienen vauvan ehdoilla raskaus aika edettävä ettei tulisi mitään ongelmia.

Kuitenkin nyt jälkeenpäin olen miettinyt että onko kuitenkin olemassa jotain mitä me ihmiset emme tiedä.
Onko olemassa jotain niin paljon suurempaa jotka kuolemasta etukäteen tulevat ilmoittamaan.

Raskaus aika oli minulle oudompi kun vanhemman poikani odotusaika.
Usein luin FB:n vauva ryhmistä kuinka äidit hankkivat tavaroita, rakensivat lasten huoneita, valmistautuivat aina vauhdilla uuden vauvan tuloon.
Minulle ei tullut koskaan valtavaa tarvetta hankkia kaikki mahdollinen. Ennemmin välttelin kauppojen vaippa osastoa ja lelu hyllyjä.
Odotin koska minulle tulisi se sama pesän rakennus vimma kuin muille odottaville äideille mutta en sellaista saanut nyt kokea.

Aiemmin kyllä tietyt tarvikkeet hankittiin ja pikkuhiljaa aloin uskaltamaan jo itsekkin vaatteita ostaa.

Nyt myöhemmin jäin miettimään miksi sängyn pinnasuojuksen tekeminen oli minulle niin vaikeaa. Pieni kehto alakerrassa oli valmiina ja yläkerrassa odotti ystävältä lainaan saatu pinnasänky mutta molemmat olivat ilman reunasuojia jotka halusin itse tehdä.
En kuitenkaan saanut koskaan niitä tehtyä.
Joka kerta kun yritin aloittaa niin jostain tuli tunne ettei nyt ole sen aika ja ne sitten ehtisi.

Ystäviltä ja tutuilta olin luvannut mennä katsomaan pieniä vaatteita ja tarpeettomia tavaroita meidän tulevalle Mörrille mutta koskaan en päässyt heille saakka. Joka kerta kun mietin että menisin niin jostain syvältä nousi ahdistus asiasta en pystynyt puhelimeen tarttumaan.

Tiesinkö kuitenkin jossain syvällä sisälläni etten niitä tarvitsisi...?
Ihmis kroppa ja mieli kun ovat sellainen mysteeri mitä moni tutkija tutkii tänä päivänäkin ja emme itsekkään ymmärrä vielä kaikkea.

Oliko tuo ahdistus ja oudot tunteet kehoni tapa yrittää kertoa minulle mitä tulisi tapahtumaan... Vai onko kenties vielä jotain suurempaa mikä sai minut kokemaan nuo oudot tunteet...
Se taitaa olla kysymys mihin en koskaan vastausta saa.

Omien tuntemuksieni lisäksi olen jäänyt miettimään kohdalleni sattuneita tapahtumia raskaus aikana.

Yksi niistä on kesän alussa ikkunan takana kurkisteleva pikkulintu.
Muistan miten huomasin jonkun lentävän ihan ikkunan takana.
Jäin tuota seuraamaan ja lintu tosiaan lensi ihan ikkunamme ohi ja tuli kerta toisensa jälkeen ikkuna laudalle ja katseli suoraan sisään.
Lintua ei haitannut vaikka olin ihan toisella puolella vaan kallisteli päätään ja mieleeni tuli että ketä tuo lintu etsii.
Tämä tapahtui kahdesti samalla viikolla.
En ollut koskaan nähnyt linnun käyttäytyvän noin.

Puhuin asiasta myös Vanhemman poikani mummille ja mietin miksi meillä linnut ovat niin sekaisin.
Muistan liiankin hyvin mitä silloin poikani mummi sanoi:
"Jos näkee oudosti käyttäytyvän linnun niin se tietää kuolemaa"

Samaa aikaa oma mummini oli sairaalassa sydämen takia ja taikauskoisena hiukan tuota lausetta pelästyin. Mietin että toivottavasti kaikki menee mummillani hyvin ja hänet saataisiin kuntoon. Usein jopa pelkäsin pahinta ettei mummini koskaan näkisi Mörriä ja niin paljon toivoin että mummi saadaan parempaan kuntoon.

Silloin en tosin tienyt että se kaikki käy toteen, Mummini ja poikani ei koskaan tulisi tapaamaan ja toisiansa näkemään,tosin kuoleman kohtaisikin oma pieni poikani.

En saanut tuota lintua pois mielestäni ja puhuin siitä myös naapurilleni joka oli huomanut myös miten linnut tosiaan olivat näillä kulmilla hiukan outoja. Lentelivät miten sattuu ja missä sattuu. Autoja ei paljon ne väistelleet ja usein sai jarrutella koska omatunto ei anna ajaa vain päälle.

Paria päivää ennen kun Mörri meiltä pois vietiin olin vanhemman poikani kanssa ruokkimassa alatarhalla koiriamme.
Ihan tarhan edessä olevalla käytävällä oli kuolleena pieni lintu. Ihan samanlainen jonka olin ikkunalla aiemmin nähnyt.
Lintu oli keskellä käytävää ja mietin miksi ja miten se siihen oli joutunut.
Linnussa näkyi että ihan kuin se olisi joutunut jonkun hampaisiin mutta en ymmärtänyt miksi se olisi jätetty juuri siihen kohtaan.

Muutenkaan ei kissat tai muut eläimet tarhan lähelle menneet koska koirani piti kyllä tunkeilijoista huolen.
Nyt kuitenkin siinä ihan aidan vieressä oli tuo kuollut pikku lintu.

Oliko joku tuonut sen siihen minua varten?
Enkö ollut aiemmin lintujen viestiä ymmärtänyt ja joku nyt koitti todella saada minut huomaamaan ettei kaikki olisikaan hyvin...

Voi kumpa olisinkin sen viestin ymmärtänyt, kumpa olisin osanut tämän kaiken yhdistää.

Tiedän, kaikki tämä on luultavasti vain sattumaa ja en saisi ajatella näin.

En kuitenkaan pysty olla miettimättä että entä jos kuitenkin...

Sairaalasta palun jälkeen huomasimme miten joku lintu oli muuttanut navetan seinässä olevan maitolaiturin vanhaan linnun pesään.
Iltaisin kun mieheni kanssa rappusilla istuttiin niin usein tuota ahkeraa pesänrakentajaa seurattiin.
Aloimme jopa hiukan varomaan omia liikkeitämme kun pesän lähellä olimme.
Jopa pääskyt olivat tulleet autokatoksen vanhoihin pesiin munimaan ja uusille poikasille elämää rakentamaan.

Päivien kuluessa saimme huomata maitolaiturin pesästä pienten nokkien heilumista ja seurailimme miten emo ahkerasti niitä hoiti.

Oliko tämä itselleni lohdun hakemista, ehkä olikin.
Ehkä etsin omaa pientä pois lentänyttä poikaani nyt noista syntyneistä poikasista.

Ehkä tässä elämässä onkin sellaisia voimia joita me emme vain huomaa ja osaa tulkita. Ehkä eläimet vaistoavat kuoleman ja yrittävät siitä varoittaa.
Ehkä kaikki on vain minun kuvitelmaa, toivoa siitä että poikani olisi jossain nyt turvassa ja vapaana lentämään taivaan rannan lukemattomia teitä.

Niin tai näin, on ollut lohdullista seurailla ahkeria pesän rakentajia ja lentämään opetteleviä pieni lintuja. Alussa huomasin olevani katkera siitä miten muiden poikaset saavat mahdollisuuden tähän maailmaan tutustua ja pienen palasen elämää osaksi itselleen.

Oma poikani ei sitä saanut, hän ei koskaan nähnyt millainen maailma häntä odotti.
Siivet eivät koskaan häntä tähän maailmaan kantaneet.
Sen sijaan hän sai pienet valkoiset höyhen siivet joilla voisi lentää vain siinä maailmassa mihin elävillä ei ollut mahdollista päästä mukaan.

Pieni enkelipoikani,

käytkö nukkumaan pehmoisten pilvien päälle?

Vedätkö peitoksesi aamun usvaa?

Kun ylös katson, näenkö sinut siellä,

olethan vapaa, etkä tunne meidän tuskaa.

Lämmitteletkö säteissä auringon?

Entä kylvetkö sadepisaroissa?

Tahdon uskoa, on sinun hyvä olla,

vaikka en sua näe, et silti ole poissa.

Lasketko pitkin sateenkaarta?

Kisaatko kanssa tähdenlennon?

Tiedän, enkelit sinusta huolen pitää,

puhallan ilmaan suukon hennon.

Ratsastatko villejä aaltoja pitkin?

Leikitkö seassa puuskaisen tuulen?

"Joskus me vielä kohdataan, äiti",

kun kuiskaat, sen rakkaani, kuulen.

Oli aika jatkaa matkaa.

Kun hautajaiset olivat ohitse, uurna käyty läheisten kanssa laskemassa ja hautaristi paikallaan, alkoi hiljaisuus, syvä äänetön hiljaisuus.
Kaikki voitava oli tehty, hautakiveä emme vielä ole valinneet mutta sen ehtisi kyllä kun sen aika olisi.

Tähän asti oli joka päivälle ollut jotain mitä pitäisi tehdä, minne pitäisi mennä ja asioita jotka pitäisi hoitaa.
Nyt kaikki oli tältä osin tehty ja hoidettu.

Entäs nyt?
Mitä tästä eteenpäin?

Huomasin että pelkäsin pysähtyä ja antaa tilaa ajatuksille.
Pelkäsin hetkeä kun matkani alkaisi sinne minne muut eivät yltäisi.
Matkaa omaan suruuni.

Vaikka suru oli ollut tähänkin asti kokoajan läsnä, osasin sen siirtää sivummalle.
Mietin muiden surua ja jaksamista enemmän kuin omaani.
Paluu 11.6 päivään ja sen jälkeisiin tapahtumiin onnistui vain
kun purin hammasta ja puhuin tapahtuneesta kuin lukisin sen lehdestä.
Osasin jotenkin tätä odottaa, olinhan äitini kuollessa 2001 toiminut ihan samoin.
Käsittelin asiaa kuin se olisi tapahtunut jollekkin toiselle tai josta olisin lehdestä lukenut.

Tähän asti oli ollut niin paljon asioita hoidettavana ettei minulla ollut varaa vajota syvemmälle. Jokaisesta päivästä piti vain selviytyä ja silloin osasin siirtää ajatukseni sivuun omasta itsestäni.
Ikävä,kaipaus, ahdistus ja suru kulki kokoajan mukanani ja toisinaan tunsin kuinka ne sisälläni viilsivät mutta vielä ei ollut aika mennä niiden mukana.

Nyt kuitenkin piti jatkaa matkaa.

On päiviä jolloin kaikki tuntuu helpommalta, joka asia ei itketä ja pystyn nauramaan vapaasti tuntematta syyllisyyttä. Päiviä jolloin tiedän että tekeminen ei lopu.

Mutta on päiviä jolloin jo herätessäni pelkään jos ei olekkaan mitään tehtävää. Joudunko istumaan paikallani ja palaamaan niihin hetkiin jotka murskasi kaiken ja vei poikani pois.

Joudunko oikeasti kohtaamaan kaiken taas silmästä silmään.

Se hetki tulee kyllä mutta en siihen vielä ole valmis.
Se hetki pelottaa kun tämän kaiken todella ymmärrän ja joudun sen hyväksymään.
Siihen asti etenen vain pala kerrallaan, juuri sen verran mihin olen valmis.

Tämän blogin kirjoittamisen olen huomannut auttavan itseäni monenkin asian suhteen. Joudun itsekkin miettimään asiat uudelleen ja useat asiat näkemään toisesta kulmasta.
Saan purkaa tänne ajatuksiani ja mietteitäni ilman että vedän ketään mukanani samaan suruun mitä itse vielä niin pelkään.
Tästä blogista toivottavasti on apua ja tukea myös saman kokeneille yhtä paljon kuin minulle on ollut apua muiden blogeista ja kirjoituksista. Silti samalla toivon ettei kenenkään tarvitsisi enää tätä samaa kokea.
Ehkä tämä helpottaa myös ihmisiä jotka minut tuntevat ja sattuvat tämän lukemaan, ymmärtämään mitä elämässäni koen ja oikeasti olen.
Aina ei löydy sanoja kasvotusten ja toisinaan ei edes niitä halua etsiä, täältä ne silti aina löytyvät.

Tästä blogista tulee osa minun matkaani, matkaa jota pelkään mutta jonka tiedän joutuvani kohtaamaan.

Ja vaikkei tämä blogi alkanutkaan sanoilla:
 "olipa kerran..."
niin enemmän kuin mitään toivon että joskus tämä päättyy sanoihin :
"ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka"

Aika jäähyvästen...

Oli tullut aika jota osasin odottaa mutta jota silti niin pelkäsin.
Tiesin että oli aika tehdä päätöksiä poikamme hautaamisesta ja sen järjestelyistä.

Päätimme jo alkumetreillä että hoidamme mahdollisimman paljon itse ja rakennamme kaiken mahdollisen.
Nyt vain piti selvittää miten, minne, koska ja kuinka kysymyksiin vastauksia.

Poikamme haudattaisiin jo edesmenneen äitini haudan lähelle. Niin ei Mörrin tarvitsisi olla yksin vieraalla maalla ja lähellä olisi hänen mumminsa.
Päädyimme myös tuhkaukseen koska se oli meille lohdullisin ajatus hautaamisesta.

Arkun sai mieheni suunnitella ja yhdessä se rakennettiin.
Oli raskasta ajatella kun katselin piirrustuksia,että oliko siinä se sänky josta kuukausi sitten jo puhuttiin että itse tehdään.
Silloin sängyn piti vain olla ihan erilainen ja sen ei koskaan pitänyt olla se viimeinen...

Haimme kaikki tarvikkeet ja materiaalit jotka halusimme ja yhdessä saimme valmiiksi pienen kauniin arkun, juuri sellaisen jonka halusimme.

Kun saimme arkun valmiiksi niin lähdimme sen kanssa kohti sairaalan kappelia josta Mörri siirrettäisiin Vuorentaan kappeliin.
Perille päästyämme kannoimme arkun sisälle, työntekijä auttoi arkkuun siirtämisessä ja olikin jo laittanut pienen enkeli siipi korun poikamme kaulaan jonka aiemmin hänelle vein.
Arkkuun siirrettiin myös pieni nalle jonka olin myös aiemmin vienyt Mörrille.
Se oli ainoa jonka aina tiesin että tulen ostamaan pojalleni kun hän syntyy, ja hänelle se kuului.

Mieheni kantoi arkun takaisin autoon josta lähdimme kappelia kohti.
Kun pääsimme perille saimme saattaa Mörrin muiden vainajien joukkoon kylmä tiloihin.
Huomasin oven lähellä toisen kauniin ja niin pienen arkun.
Emme olleet siis ainoita joille juuri oli käynyt näin.
Tuli niin paha olo myös tuon lapsen perheen puolesta ja kyyneleiltä en välttynyt.

Autossa puhuimme mieheni kanssa tuosta toisesta pienestä lapsesta ja mieheni sanat lohduttivat.
"Mörrillä on nyt toinen pieni siellä ystävänä ja voivat pimeän tullen nyt yhdessä leikkiä"
Vaikka olo oli kauhea ja surua täynnä, niin omasta kuin sen toisen lapsen perheenkin puolesta niin turvauduin itsekkin samaan ajatukseen. He eivät olleet yksin, vaan kaksi pientä enkeliä yhdessä samassa paikassa.
Haikein mielin lähdimme kotia kohti.

Ennen siunaustilaisuutta oli vielä laulu valitsematta ja kukkavihot tekemättä.
Seuraavana päivänä kuitenkin saimme kaiken tehtyä ja valittua.
Haimme itse kukat ja tein laitteet meille,pojalleni ja isälleni.
Vanhempi poikani halusi ihan oman minkä Mörrille vie ja kirjoitti myös kauniin runon korttiin.

Lauluksi siunaustilaisuuteen valittiin
Iina Kangasharju - Lintu
Se oli kaunis ja koskettava, ainoa josta heti sen kuullessaan tuli se olo että juuri tuo on Mörrille.

Muistotilaisuuteen olin tehnyt myös pienen puukantisen kuva kehyksen Mörristä johon kukin halutessaan voisi kurkistaa.
Tiesin että joillekkin oli vielä liian vaikeaa katsoa kuolleen lapsen kuvaa joten en halunut ketään siihen pakottaa vaan siksi tein kuvalle oman pienen kauniin kotelon.

Mieheni sisko sitoi kauniin muistokirjan johon itse tein puiset kannet ja tauksen.
Siihen saisi kirjoittaa kukin Mörrille aina kun tulisi sellainen tarve.

Veimme kuvat ja kirjan valmiiksi jo mieheni vanhempien luo jossa muistotilaisuuskin pidettäisiin.

Teimme myös uurnan josta halusin pienen aarre arkun, olihan Mörri aarteista suurin jonka nyt kätkisimme maahan kaikelta pahalta piiloon.

Rakentaminen oli raskasta mutta jollain tapaa helpottavaa, saimme juuri sellaiset kun halusimme.
Viikko meni nopeasti hautajaisten järjestelyssä ja tuota pelottavaa päivää odottaessa.

Siunaustilaisuus oli kaunis, paikalle pyysimme vain meille läheisimmät ihmiset ja perheen.
Papin puhe oli kaunis ja vaikka emme virsiä ensiksi haluneet niin vanhempi poikani halusi sinne virren valita joten lauloimme siellä kaksi kaunista kappaletta.

Raskas mutta niin kaunis tilaisuus.

Katsellessa pientä tekemäämme arkkua tietäen että siellä lepäisi oma pieni poika, ei kyyneleitä pystynyt estämään.
Kaikkien kauniit sanat Mörrille kosketti ja hiljaiset jäähyväiset sai miettimään kuinka hyvän elämän olisi Mörri saanut.

Kaiken tuon keskellä hiipi taas tunne kuinka olin noilta kaikilta ihmisiltä vienyt jotain pois.
Tiesin että se olisi tyhmää ajatella niin mutta minähän sitä pientä lasta sisälläni kannoin enkä pystynyt loppuun saakka suojelemaan.

Siunaustilaisuuden jälkeen lähdimme mieheni vanhempien luo jossa vietimme koko illan.

Päivä oli kaikinpuolin raskas mutta ihmiset ympärilläni muistutti kuinka elämän oli jatkuttava ja meillä oli paljon vielä mitä vaalia.

Mörri sai kauniin viimeisen päivän kaikkien rakkaiden ihmisten ympäröimänä.
Voi kuinka se olisi ollut niille kaikille ihmisille niin rakas ja tärkeä poika.
Olihan se vieläkin, mutta nyt pienet valkoiset siivet selässään meidän joikaisen sydämessä.

Uuden elämän opettelua.

Päivät olivat kaikki erilaisia ja jokaiseen mahtui uusia opeteltavia asioita.
Kotiin paluun jälkeen kaikki oli vierasta ja outoa.

Siihen surun päivään asti olimme kuitenkin kaikki suunnitelleet juuri tuota pientä syntyvää poikaa varten.
Kaikki mistä olimme siihen saakka puhuneet liittyi jollain tapaa Mörriin ja hänen kanssaan elämiseen.
Kuitenkin kaikki oli nyt poissa ja huomasimme pian että yht äkkiä ei puhuttavaa löytynytkään niin helposti muista asioista.

Ensimmäinen viikko kului nopeasti surun ja tuskan seassa.
Liikuimme paljon ja kävimme kävelyllä nyt useammin.
Meillä kävi iltaisin mieheni perhettä ja tuttaviamme jolloin ei pahimalle surulle ja itkuille ollut tilaa.
Parempi silti niin, heidän kanssaan olessa ymmärsi että elämän on jatkuttava ja tämän kaipauksen kanssa opittava elämään.
Puhuimme paljon Mörristä, tuosta elämämme pahimmasta päivästä ja tulevasta.
Asioiden puhuminen ja käsittely auttoi sen ymmärtämisessä vaikka tälläkin hetkellä tiedän että pahimmat päivät saattavat vielä olla edessä.

Seuraavat viikot kului yhtä nopeasti.
Selvitimme miten tästä eteenpäin asiat hoidetaan ja mitä kaikkea pitää vielä tehdä.
Päätimme hoitaa kaiken mahdollisen itse, tehdä arkun, uurnan ja haudalle ristin.
Emme haluneet hautaustoimiston palveluita ollenkaan koska niin kauan kun vielä pystyimme jotain poikamme vuoksi tekemään, halusimme ne kaikki tehdä itse.

Piti hakea lupa paperit ja soittaa kaikki virastot, hakea isyyslomaa ja ilmoittaa jokapuolelle virallisille tahoille tapahtuneesta.
Asioiden hoito oli raskasta mutta jokaisen puhelun jälkeen jostain tuli tyyni ja hyvä olo, taas askel edempänä.
Ja kun tiesi kuinka paljon tehtävää oli ennen Mörrin viimeistä matkaa hautausmaalle, niin jostain sai voimat kasattua ja päivät kuluivat nopeasti.
Ehkä asioiden hoito ja teko myös oli meille surutyötä jolloin pääsi kuitenkin pahimmasta pakenemaan mutta samaa aikaa ne asiat hyväksymään ja ymmärtämään ettei tämä kaikki ollut vain pahaa unta.

Päivittäin itselleni tuli eteen asioita jotka tuli ulos monin eri muodoin.
Itkuna, vihana, raivona, pettymyksenä, suruna, kaipauksena ja monin muin eri tavoin.

Ensimmäisen kerran kotiin tulon jälkeen kun kävelin koiratarhalle ruoka astian kanssa ja huomasin ettei liitoskipuja ollut niin tuntui pahalta.
Olin jo tottunut miten kävely sattui ja en pystynyt paljoa painoa kantamaan.
Nyt pystyin, ja se tuntui pahalta.

Kun olimme kotoa lähdössä johonkin käymään ja avasin vaatekaapin oven niin olin jo tottunut että ainoa vaatteet jotka vielä mahtuivat olivat aina ensimmäisenä.
Nyt ne samat vaatteet olivat liian isoja ja voisin pitää ihan mitä vaatteitani tahansa.
En halunut niitä vaatteita, minun ei vielä silloin kuuluisi sopia niihin. Minulla kuuluisi olla vielä vauva mahassani ja taistella miksi mikään ei enää päälleni sovi! Nyt ei kuitenkaan enää tarvinut.
En halunnut enää edes avata koko kaappia vaan usein sanoin että haluan polttaa koko kaapin sisällön.

Mahallaan en nukkunut moneen viikkoon koska koin että se oli väärin.
En vain halunnut niitä asioita enää elämääni mitkä todisti vain kaiken olevan totta.
Huomasin että jossain sisälläni halusin vain kieltää kaiken ja palata taakse päin.

Näitä samanlaisia asioita tuli eteeni päivittäin mitkä sai minut suunniltaan ja koin koko tunne skaalan edes takaisin.
Pahin mikä eteeni tuli oli yksinäisyys.
Pelkäsin koska mieheni palaa töihin ja jäisin yksin kotiin.
Mietin koska vanhempi poikani haluaisi mennä isälleen ja hänkin olisi poissa kotoa.
En halunut jäädä edes siksi aikaa kotiin kun mieheni kävi kaupassa vaan lähdin autoon mukaan odottamaan.
Itse en kauppaan pystynyt menemään kun en ollut valmis kohtaamaan ihmisiä, enkä ole siihen valmis vieläkään.

Mietin usein mistä se tyhjä ja yksinäinen olo tuli vaikka ympärilläni oli ihmisiä ja meidän tuttavia.
Nyt tiedän...
Olihan siihen saakka sisälläni ollut pieni ihminen, 33 viikkoa ja 3 päivää kannoin aina mukanani pientä lasta.
Vaikka raskaus aikana olin jo paljon ollut kotona yksin niin kuitenkin minulla oli aina Mörri.
Päivisin juttelin mahalleni, tunnustelin jokaisen liikkeen ja kilpailimme kumpi päättää asennon mikä oli molemmille hyvä.
Nyt se oli poissa.
Olin ihan yksin.
Se valtava tyhjyyden tunne ja yksinäisyys kun alkaa ymmärtämään että en kanna enää lastani ja vaikka kuinka käsi vatsallani odotan niin kukaan ei enää potki takaisin.

Tänä päivänäkin mietin että ymmärränkö jo, en usko että niin vielä täysin on.
Eikä minun vielä kuulukkaan ymmärtää, hyväksyä tai asian kanssa osata elää. Vielä niin vähän aikaa kulunut ja kaikki tavallaan on edelleen harmaan usvan sekaista.

Kuitenkin on hetki kerrallaan otettava kaikki vastaan, opeteltava puhumaan tulevaisuudesta, yritettävä kohdata ihmisiä ja jaksettava päivän arkiset asiat.
Kaikki pitää vain kasata ja rakentaa uusista palikoista uudelleen.

Nyt vain ne palikat ovat erilaisia kuin ennen, osa mustia, rikkinäisiä tai vielä kadoksissa. Mutta ajan kanssa kaikille on löydyttävä se oma paikkansa ja jatkettava matkaa...

Paluu taloon jota kodiksi kutsuttiin...

Sairaalasta lähtö oli vaikeaa.
Toisaalta sieltä halusi pian pois, mutta jäisihän sinne pieni enkeli poikamme ilman meitä.

Aiemmin olimme sairaalasta ollut yhteydessä vanhempaan poikaani joka halusi tulla kansamme jo kotiin.
Mörrin kuolemasta oli mummi jo kertonut edellis iltana ja sain kuulla miten romahdus ja itku olivat illan täyttäneet.
Kysyin tuona iltana soittaessani ja poikani vointia kysellessä että haluaako hän jutella kanssani, mutta ei hän itkultaan siihen pystynyt.
Mieheltäni hän oli vointiani kysellyt mutta ymmärsin miten vaikeaa olisi minun kanssa sillä hetkellä puhua.

Päivällä kun olimme vielä sairaalassa, poikani soitti mieheni puhelimeen hänen ollessaan ulkona.
Katsoin soivaa puhelinta ja mietin vastaisinko...
Halusin kuitenkin vastata ja kuulla edes poikani äänen.

Vastatessani poikani pelästyi kun ei osanut odottaa minun vastaavan.
"äiti, missä olet?"
"Olen viellä sairaalassa mutta pian päästään lähtemään kotiin" vastasin.
Kysyin haluaako poikani tulla jo kotiin mukaan vai haluaisiko hän jäädä mummille.
"Haluan tulla takaisin kotiin" hän vastasi ja vaikka se itseäni saattoikin pelottaa, tiesin että yhdessä olemme vahvempia ja tästäkin päivästä selvittäisiin.

Matkalla kun ajoimme kotiin päin, puhuimme hyvin avoimesti Mörrin kuolemasta ja kerroimme ettei surua tarvitse pelätä.
Puhuimme pojalleni että kaikki tunteet,itkut, mielialat ja surut saa nyt tulla omalla painollaan ja yhdessä ne kohdataan.
Poikani tuntui ymmärtävän ja niin pääsimme pian koti pihaan.

Koti pihassa minut valtasi pelko ja ahdistus.
Olin tullut kotiin mutta tyhjän sylin kera.
Olin juuri jättänyt pienen Mörri vauvan sairaalaan jonka kuuluisi olla kanssani kotona.
Kävellessäni koti ovelle kaikki vaan tuntui niin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta.
Ei kenenkään äidin kuuluisi kokea tällaista.
Takana pitkä yhteinen taival pieni vauva mahassani ja koko tulevaisuus suunniteltu hänen mukaan oli juuri sortunut.

Tiesin että minun piti koota itseni ja viimeisetkin voimani kerätä että saisin edes oven avattua.
Yllätyksekseni niin siinä kävikin, avasin oven ihan niinkuin aina.
Astuin sisälle, hain koirien ruoka-astian ja hoidin koirat heti.
Elämän oli jatkuttava, eikä minulla ollut sillä hetkellä varaa sortua suruuni vaan oli arki asiat hoidettava.

Esimmäinen päivä kului harmaan usvan seassa ja kaikki oli vielä niin uutta.
Mieheni vanhemmat ja sisko tulivat myös käymään illalla ja hyvä niin.
Ilman heitä olisin varmasti murtunut monin verroin enemmän mutta ihmisten läsnäolo sai väkisinkin jatkamaan ja ensimmäisen päivän kestämään.

Mieheni sisko jaksoi poikani kanssa touhuta ja päivä kuluikin pian pihalla ollessamme.

Mietin useasti vanhemman poikani surua, ja millaista se olisi.
Olihan hän juuri menettänyt pikku-veljen jota niin kovin kotiin odotti.
Olin sairaalassa jo saanut useita vihkoja ja kansioita luettavaksi missä kerrottiin surusta ja kuinka suru voi sisaruksiin vaikuttaa.
Hänen takiaan tuli kaikki voiman rippeetkin kerättyä koska en halunut että hän kokee milläänlailla itseään vähemmän tärkeäksi kaiken surun keskellä.

Poikani suru on esiintynyt monin eri tavoin.
Tuona ensimmäisenä päivänä hän selvästi oli todella vilkas ja kokoajan touhuamassa. Hänestä huomasi miten hän yritti kaikin keinoin meitä piristää ja kyseli usein kuinka voimme.
Se ei silti saanut mennä niin, ei lapsen kuulu huolehtia aikuisista vaan juuri toisinpäin.
Pian kuitenkin ymmärsin että oli se hänelle sillä hetkellä helpoin tie surun kanssa. Olla tukena ja turvana meille.

Yhdessä vahvempia...

Vanhempaa poikaani jo kuitenkin sairaalassa mietin, miten tätä surua käsittelisi, kuinka sen kotona kohtaisi.
Päätimme kuitenkin ettei itkua piiloteta, tunteita tukahduteta eikä mitään toisiltamme salata. Surraan kaikki omaan tahtiin ja juuri niinkuin se suru sillä hetkellä esiin tulee.

Ensimmäinen päivä ja sen pelot tulivat ja menivät. Niin monia asioita kun pelkäsinkin.
Mörrin sänky, vaatteet, tavarat, vaunut ja kaikki jotka lasta kotiin odottivat. Joka kerta tunsin miten tukehdun kun noita asioita vastaan ja eteeni tuli.
Mitä yllättävämpiäkin hankintoja jotka olivat levittäytyneet pikkuhiljaa ympäri kotiamme.
Joka ikinen niistä sai aina jalat altani ja silmät kyyneliin.
Päätin kuitenkin ettei ollut aika vielä niitä poistaa, vaan tottua näkemään nekin uudella tavalla vaikka se kuinka sattuisi.

Ensimmäinen yö pelotti vaikkakin olin niin lopen uupunut että kun sänkyyn viimein illalla pääsin niin nukahdin.

En vielä ymmärtänyt miten vaikeita asioita tulisin kohtaamaan tämän matkani varrella...

Hetki kerrallaan ja vaikka koti olikin tyhjä ja surusta hiljainen, oli se meidän koti, minun, mieheni, vanhemman poikani ja pienen enkeli poikamme...
Meidän perheen koti.

Päivä enkelin kanssa.

12.6.2015 Perjantai

...Siinä hän oli, pieni poikamme sylissämme.
Ei itkua, ei hengitystä, ei liikettä, ei elämää, vain hiljaisuus ja suuri rakkaus pientä lasta kohtaan jota ei saada koskaan kotiin mukaan.

Se hetki minkä olin aiemmin kuvitellut täyttyvän ilon ja onnen tunteista oli nyt täynnä surua, epätoivoa ja kyyneleitä.
Minusta oli tullut juuri äiti toiselle lapselle ja miehestäni isä ensimmäiselleen.
Sen sijaan että olisimme saaneet elämää täynnä olevan lapsen, saimme pienen enkeli pojan.

Synnytyksessä selvisi että poikamme menehtymisen syy oli napanuoran kietoutuminen kaulaan kahdesti ja nuorassa olevan tiukan solmun.
Elämään muuten täysin valmis ja terve lapsi.

Mörriä sylissäni pidellen ja loputtomien kyynelten virratessa mietin aiempia yhteisiä hetkiämme kun kaikki oli vielä ennallaan ja hyvin.

Mörri oli ollut aina mahdottoman vilkas ja liikkuva lapsi.
Pienoinen piti omasta tilastaan aina huolen ja sain sen usein tuntea pienten jalkojen potkuina ja venyttelyinä.
Usein miehelleni kerroin miten pieni mies oli sisälläni temmeltänyt taas niin vauhdilla etten mitään pystynyt päivän aikana tekemään.
Kaikki tuo oli nyt poissa...
Voi kuinka olisin antanut mitä tahansa saadakseni sen kaiken takasin.

Hoitaja siirsi Mörrin mieheni syliin joka istui ihan vierelläni.
Katselin heitä kyyneleet valuen, siinä he viimein olivat, isä ja poika yhdessä...yhdessä mutta ilman yhteistä niin odotettua elämää.

Vaikka kaiken surun keskellä tuo hetki olikin kaunis ja täynnä rakkautta niin minut valtasi viiltävä tunne miten olin pettänyt kaikki läheiset ihmiset.
Tiesin etten saanut itseäni syyttää mutta minä olin juuri synnyttänyt kuolleena lapsen jota niin moni odotti.
Mörriä odotti isoveli joka yhteistä tulevaa jo innokkaasti suunniteli vuosia eteenpäin.
Iso vanhemmat joille Mörri olisi ollut ensimmäinen lapsen lapsi ja niin rakastettu.
Mörrin tädit sekä sedät joiden kanssa jo puhuttiin tulevasta ja jotka niin uutta pikku miestä elämäänsä olisi mukaan ottanut.
Ystävät ja tutut jotka odotus aikana onnittelivat ja pienen vauvan syntymää odotti.
Tuntui kuin minä olisin kaiken vienyt heiltä pois ja tilalle antanut suunnattoman surun ja tuskan.

Rauhoittelin itseäni ja yritin unohtaa tuon ajatuksen, enhän olisi mitenkään voinut tätä estää.
Hoitaja kysyi oliko sopiva hetki jos hän veisi Mörrin lääkärin luo missä tehtäisiin tarkistukset ja otettaisi kaikki kokeet vauvasta.
Annoimme Mörrin hoitajan mukaan joka lupasi palata pian ja saisimme pukea lapsen omiin vaatteisiin jotka mieheni aiemmin oli kotoa tuonut.

Aiemmin oli meille kerrottu että sairaalaan saisi tulla Mörriä katsomaan läheisemme ja jotka halusivat vauvan nähdä.
Muistin kuinka hoitaja oli yöllä käynyt huoneessa tuomassa pienet siniset villasukat sekä pienen kukkakimpun jotka mieheni sisko oli tehnyt kuultuaan Mörrin kohtalosta.
Hän oli yöllä käynyt tuomassa ne meille jotka saatiin Mörille antaa hänen synnyttyään.
Pyysin miestäni ilmoittamaan että Mörri on nyt syntynyt ja saavat tulla halutessaan vielä katsomaan.

Nousin vuoteesta,vaihdoin puhtaisiin vaatteisiin ja odotin poikaamme takaisin.
Hoitajan saapuessa poikamme kanssa otettiin hänestä vielä mitat ja paino jonka jälkeen saataisiin pukea omat pienet vaattet Mörrin ylle.
Annoimme vaatteet hoitajalle joka puolestamme puki lapsen koska sillä hetkellä emme haluneet kokea epäonnistumista jos pukeminen olisikin ollut liian hankalaa.

Mörri puettiin ja hoitaja toi mukanaan pienen laatikon sängyksi johon saatiin Mörri laskea.
Kaunis pieni poika, omissa pienissä vaatteisaan, tädin tekemissä sinisissä sukissa ja kaunis kimppu vierellään Mörri lepäsi omassa pedissään.
Istuimme ja katselimme pientä poikaamme ihan hiljaa.
Mielessä miljoonat kysymykset ja lukemattomat ajatukset.

Vaikka aiemmin olin pelännyt tuota hetkeä sanomattoman paljon, niin nyt toivoin että se hetki ei koskaan päättyisi.
Toivoin että saisin poikamme pitää juuri siinä ikuisuuden eikä minun tarvitsisi enää antaa pois sitä pientä lasta josta tiesin pian joutuvani luopumaan lopullisesti.

Hetket kuluivat ja pian jo saapuivat mieheni vanhemmat ja sisko huoneeseen jossa Mörrin kanssa olimme.
He saivat myös pitää pientä poikaamme sylissään ja viettää vielä  viimeiset  hetket hänen kanssaan.

Niin päivä kului ja tuli aika antaa Mörri hoitajan mukaan koska meidänkin oli aika lähteä takaisin kotiin.
Olin saanut luokseni lapsen josta minun nyt piti jälleen luopua. Ajatus siitä että luonani oli vielä pieni poikamme jota ei saada koskaan kotiin ja jonka nyt jouduin pois luovuttamaan hirvitti.
Hoitaja kertoi vielä kaikesta mitä seuraavaksi tapahtuisi ja kuinka tästä eteenpäin toimittaisiin ja poistui mukanaan pieni lapsemme.

Jäimme kahden, minä sekä mieheni, tyhjään hiljaiseen huoneeseen.
Olimme nyt perhe, perhe pienen kauniin enkelin...

Olo oli tyhjä ja sanaton, kaipasin jo nyt poikaamme ja kotiin paluu pelotti yhtä paljon kuin sieltä edellis aamuna pois lähtökin. Paluu sinne missä kaikki oli valmiina ja poikaamme odotti, oli paluu aikaan jonka juuri kokemamme menetys ja tuska tyhjensi ja pyyhki kaiken rakennetun pois.

Oli aika lähteä... lähteä tyhjään ja surusta sanattomaan kotiin...

Elämä enkelin äitinä....

11.6.2015 Torstai...

Sinä päivänä alkoi minun matka roolissa jota en kenellekkään toivo, kukaan ei sitä halua ja vain harvat siihen valitaan.

Tuona päivänä sain kuulla pienen poikani matkan tässä elämässä päättyneen.
Matka joka oli kestänyt 33+3 rv, ja kaiken piti olla hyvin.
Koti joka oli valmiina ottamaan uuden ihmisen vastaan ja ihmiset jotka odotti pientä lasta elämäänsä ovat nyt hiljentyneet ja sanattoman surun vallassa.

Tarinani päivästä jolloin minusta tuli enkelin äiti...

n.klo: 03.00 heräsin enkä enää saanut nukutuksi joten päätin mennä alakertaan etten pyöriessäni herättäisi miestä tai vanhempaa poikaani.
Kävin juomassa ja menin sohvalle jos vaikka saisin vielä nukuttua.
Uni ei kuitenkaan tullut vaan olo oli kovin levoton, meidän tarkoitus oli mennä hankkimaan seuraavana päivänä kaikki loput tavarat uutta vauvaa varten.
Vielä puuttui rasvat, vaipat, harsot ja kaikki pienet käytännön tavarat.
Kävelin tulevan vauvamme, Mörrin huoneeseen ja katselin mitä kaikkea vielä puuttui.
Siellä oli jo rattaat, pieni kehto jonka olin tehnyt, kaappi jossa oli kaikki pienet vaatteet ja nurkassa tyhjennetty äitiyslaatikko.
Istuin hiljaa ja katselin, en kuitenkaan saanut selvää listaa mieleeni vaan päätin siirtyä olohuoneen sohvalle etsimään netistä listaa mitä muut olivat hankkineet.
Yhtäkkiä jostain tuli ahdistava tunne ja ihan kuin kuristuisin, kaikki selaaminen tuntui turhalta ja oudon pahalta. Suljin puhelimeni ja ajattelin että kyllä sitten kaupassa kaikki selviää mitä hankitaan.

Yritin saada unta uudestaan mutta tajusin että jotain oli nyt oudosti. Nousin sohvalla istumaan ja tunsin kuinka vatsani oli painava ja ihan erilainen kuin aikaisemmin.
Sitten jäin miettimään koska olin tuntenut liikkeitä viimeksi, ja paniikki hiipi hiljaa kun en saanut mieleeni mitään varmaa ajan kohtaa.
Edellis iltana oli pessyt isäni mattoja ja koko ilta oli aika vauhdikas joten en ollut varma liikkuiko Mörri kuinka paljon silloin.
Normaalisti tunsin aina liikkeet herätessäni ja meno oli toisinaan hyvinkin vauhdikasta.
Nyt kuitenkin vatsani oli ihan hiljainen, yritin varovasti herätellä ja painella Mörriä. Kävin juomassa mehua, söin suklaata ja odotin kyljelläni kelloa katsellen koska tunnen liikkeet.

Ihan hiljaista, ei liikkeitä, ei mitään...
Soitin sairaalaan n.klo:05.30 ja kerroin huolestani.
Sairaalasta pyydettiin tulemaan tarkistukseen mutta ei kuulemma kannata hätääntyä koska joskus vauvat nukkuivat hyvin sikeästikkin.

Herätin mieheni ja kerroin lähteväni tarkistukseen sairaalaan. Mieheni oli lähtemässä mukaani mutta pyysin jäämään kotiin vanhemman poikani kanssa kun tuskin mitään hätää oli ja kello oli niin vähän vasta.
En halunut vielä poikaani herättää joten koin sen kaikille helpommaksi kun itse vain käyn tarkistuksessa ja palaan kotiin.

Saavuttuani Hämeenlinnan sairaalan parkki paikalle olin jo kovin levoton.
Matkalla olin varma että jonkin liikkeen tunsin mutta se oli kovin vaimea, ihan kuin Mörri olisi vain kääntynyt.
Ajattelin että taas yksi turha reissu ja hoitajat varmasti ei pidä minunlaisista panikoivista äideistä jotka turhaan ravaavat tarkistuksessa. Tosin tämä oli ensimmäinen kertani kun itse tarkistusta pyysin.
Soitin ovi summeria ja hoitaja tuli ovelle vastaan.
Kerroin soittaneeni aiemmin ja hän ohjasi minut suoraan sydän äänten kuunteluun.

Kävin sängylle kyljelleni ja hän laittoi hihnan vatsani ympäri.
Vieressäni oli ison kokoinen laite jonka hän laittoi päälle ja alkoi etsimän sydän ääniä.
Hetken etsittyään hoitaja kysyi osaanko sanoa miten päin vauvani olisi, enkä osanut juuri silloin sanoa.
Hän etsi taas hetken ja sääteli laitettaan.
Kuulin sykkeen ääniä, tosin hitaampia kuin ennen. Huolestuin että onko kaikki kuitenkaan hyvin. Hoitajan ilme oli vakava ja hengitykseni kiihtyi kun mietin mikä voi olla vikana. Kuuntelin miten sykkeen ääni koveni ja löi paljon tiuhemmin. Hetken jo ajattelin että miksi ei hoitaja anna olla laitteen paikallaan silloin kun äänet kuuluivat mutta ymärsin pian että ne olivatkin oman sydämeni äänet.

Hoitaja lopetti etsinnän ja sanoi pyytävänsä lääkärin paikalle koska ei saanut selviä ääniä kuulumaan. Hätäännyin, panikoin ja tunsin miten kohta tukehdun. Yritin kysyä miksi ei sykkeitä kuulunut ja onko usein ettei laitteet toimi mutta hoitaja ei vastannut vaan pyysi hetken odottamaan.
Samalla jo lääkäri saapui ja pyysi minua siirtymään huoneeseen missä minut ultrattaisiin.
Nousin penkille ja lääkäri avasi laitteet.
Edessäni oli pieni näyttö mikä oli vielä aivan musta.
Lääkäri aloitti ultrauksen ja näyttöön ilmestyi poikani ääriviivat.
Lääkäri liikutti laitetta ja vaikka näin poikani mahassani niin oli se ihan paikallaan ja kaikki oli jotenkin niin mustaa...
Hetken tutkittuaan lääkäri lopetti ja laittoi ultra laitteen pois ja siirtyi ihan viereeni.
" Maaret, olen niin pahoillani. Vauvan sydän on pysähtynyt"

Ei,ei,ei vaan voi olla...
Oliko laitteet kunnossa kuitenkaan, osasiko lääkäri katsoa oikein, jos kyseessä olikin erehdys...

Räjähdin itkuun ja vapisin, kyyneleet valuivat pitkin kasvojani, kädet peittivät silmäni ja tunsin kuinka kaikki vaan loppui.

En tienyt mitä sanoa, kysyä, tai puhua. Menin totaaliseen hysteriaan ja nousin istumaan.
Hoitaja pahoitteli ja kaikki olivat ihan hiljaa.
Lääkäri kertoi että joskus vaan näin käy ja syytä ei aina vaan ole olemassa.
Mietin mitä olin tehnyt väärin, olinko kuitenkin liikkunut liikaa, olinko tehnyt jotain mikä kaiken aiheutti ja voinko enää pelastaa millään lastani....

Ei, mitään ei ollut enää tehtävissä vaan kaikki oli nyt loppunut.

Hoitaja kysyi olinko yksin ja missä mieheni oli?
Lääkäri sanoi että en saisi lähteä enää kotiin vaan minun pitäisi soittaa miehelleni ja pyytää hänet paikalle että voimme puhua jatkosta.
Mistä jatkosta? ei ollut enää mitään mitä puhua, jatkaa tai suunnitella....
Lääkäri selvitti että minulle itselleni on vaarallista lähteä pois tai pitkittää synnytystä vaan se tulisi käynnistää mahdollisimman pian.

Hengitin syvään ja yritin rauhoitella itseäni, en osanut enää vastata heidän kysymyksiin vaan halusin pois.
Halusin ulos sairaalasta ja kaikesta tästä. Halusin takaisin kotiin missä kaikki oli vielä hyvin.
Tiesin etten kuitenkaan voinut lähteä vaan oli minun soitettava miehelleni ja pyydettävä tulemaan sairaalaan.

Lähdin ulos ja vapisin. Tuntui kuinka joka askeleella jalat pettäisivät altani ja kuinka kaikki oli ihan sumeaa.
Kävelin takaisin autolle ja istuin hetken.
Mietin miten tällaisen voi edes kertoa. Entä vanhempi poikani, kuinka voin kertoa 10vuotiaalle ettei pikkuveli koskaan tulekkaan kotiin.
Pikkuveli jota hän innolla odotti on nyt kuollut.

Tärisevin käsin tartuin puhelimeeni ja soitin.
Mieheni vastasi ja en tienyt miten aloittaa.
Muistan kuinka kuulin kerrottuani että Mörri oli kuollut ja sydän ei enää lyönyt miten mieheni räjähti itkuun
"ei ei ei voi olla, ei saa olla..."
Tunsin miten sisälläni kulki viiltävä kipu ja ahdistus.
Yritin rauhoitella miestäni ja olin niin pahoillani...
Ihan kun olisin vienyt häneltä pois kaiken sen mitä yhdessä odotimme ja kaiken mitä pienen Mörrin ympärille olimme rakentaneet.

Pyysin miestäni saapumaan sairaalaan ja viemään poikani mummolaan, mutta ettei vielä kertoisi enempää.
En vaan tienyt miten tällaista voisi toiselle lapselle kertoa.

Puhelu loppui ja jäin autoon istumaan syvän hiljaisuuden kanssa...

Tiesin että minun pitäisi pian palata takaisin sisälle sairaalaan mutta ennen sitä halusin vielä soittaa poikani mummolle.
Puhelu oli täynnä tuskaa ja ahdistusta. miljoonia kyyneleitä ja olo jolle ei vaan löydy sanoja.
Sovimme että poikani mummo kertoisi asiasta kun pääsee töistä lähtemään takaisin poikani luo.
Ja ettei poikani olisi yksin kun kuulee.

Soitin vielä isälleni, veljelleni sekä rakkaalle serkulleni joka oli minulle ollut tärkeä tuki koko raskaus ajan.

Jokainen puhelu oli yhtä vaikea ja täynnä surua.

Siirryin autolta takaisin sisälle sairaalaan ja minut vietiin synnytys huoneeseen odottamaan miestäni.
Hoitajat kävivät kertomassa kuinka tästä eteenpäin ja mitä kaikkea vielä tapahtuisi.
Kaikkea en edes muista mitä minulle kerrottiin ja vaikka kuinka kuuntelin en vaan kuullut...
Ihan kuin olisin ollut paksun lasisermin takana josta ei kuule läpi, olin yhtäkkiä ihan yksin ja päässäni vain kysymys "miksi?"

Kun mieheni saapui sairaalaan ja tuli ovesta sisään huoneeseen missä olin, muistan kuinka halasimme ihan hiljaa ja silloin ei ollut sanoja.
Oli vain kyyneleet ja yhteinen suru.

Kerroin kuinka kaikki oli aamusta edennyt ja mitä minulle oli sanottu. Näin miten mieheni valtasi suru ja tuska. Miten voisin saada siitä osan edes pois, miten voisin lohduttaa kun en tiennyt itsekkään mitä sanoa enempää tai millä saisi kaiken vaan pois.

Päivä kului eteenpäin sairaalassa ja synnytystä käynnistettiin. Meille kerrottiin tulevasta ja kuinka saisimme viettää aikaa poikamme kanssa kun hän syntyisi.
Saisimme hakea omat vaatteet vauvan päälle ja saisimme pitää sylissä.
Sillä hetkellä ajatus oli kamala, miksi hakisimme vaatteita kuolleelle lapsellemme ja leikkisimme että hän olisi elossa. Miksi pitää sylissä lasta jota ei koskaan saada kotiin. En tiennyt olinko valmis edes katsomaan saatikka koskemaan.
Aikaa kului ja ajatukset muuttuivat...
Vaikka pelkäsin synnytys hetkeä enemmän kuin ikinä mitään niin odotin että kaikki olisi jo ohi.

Synnytys ei käynnistynyt heti vaan aikaa meni ja jokainen minuutti tuntui tunnilta.
Mutta onneksi oli aikaa, ymmärsin että vaikka poikamme olisikin kuollut, oli hän meidän pieni poika.
Mieheni kävi päivällä kotona hoitamassa meidän koirat ja hakemassa pienimmät vaatteet mitä Mörrin kaapista vain löytyi.
Olihan ne vaatteet juuri Mörrille hankittu ja hänelle kuului.

Jäimme sairaalaan yöksi odottamaan synnytystä, kävelimme paljon ulkona ja istuimme yhdessä puhumassa.
Ehdimme miettimään ja puhumaan paljon kaikesta, niin menneestä kuin tulevastakin. Yöllä kävin yksin kävelemässä sairaalan pihalla ja mietin miksi juuri minä joudun täällä olemaan.
Päivän aikana oli odotus tilassa paljon odottavia äitejä, sairaalaan tutustuvia vanhempia ja käytävällä leikkiviä lapsia.
Heidän ohi kävellessäni usein mietin miten olen niiden puolesta onnellinen joiden sisällä on kaikki hyvin. Näkivätköhän he kasvoistani jotka olivat itkusta ja surusta väsyneet ettei meidän vauvalla ollut kaikki hyvin...
Välttelin silti katseita ja yritin olla normaalisti.

Seuraavana aamuna 12.6 alkoi synnytys joka eteni vauhdilla.
Ennen klo:10:tä oli saapunut tähän maailmaan 47cm ja 2220g kokoinen pieni poika.
Kätilö kääri Mörrin kapaloon ja antoi syliini. Pelkäsin niin paljon katsoa. Siinä se oli, pieni täydellinen maailman suloisin vauva.
Nenä ihan kuin veljellään, huulet juuri samanlaiset kuin minulla ja isänsä silmät.
Pieni poika jolle maailma olisi ollut avoin ja kaikki valmiina.
Rakastavat ihmiset ympärillä ja tulevaisuus turvattuna.
Mutta kaikki oli poissa...Meidän pieni enkeli ei sitä kaikkea näkisi, ei tuntisi koskaan kosketustani eikä koskaan silmillään meitä katselisi. Me saimme enkeliämme katsella, koskea, halata, pientä poskea silittää ja kertoa miten rakas se meille oli.
Silti vaikka tiesin ettei Mörri silmiään avaisi eikä pienet keuhkot ilmalla täyttyisi, odotin... Odotin sitä pienen vauvan itkua, käsien hapuilua, pienten silmien kurkistusta tähän maailmaan minne Mörrin olisi kuulunut päästä.
Sitä vaan ei tapahtunut...
Kaikki oli poissa, enää ei ollut kiire minekkään ja aika oli pysähtynyt.
Koko elämä oli pysähtynyt...

Ja niin alkoi minun matkani pienen enkelin äitinä.